| Aleksandr Suvorov | |
|---|---|
 George Dawe, Aleksandr Suvorov, ennen vuotta 1830. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 24. marraskuuta 1730 Moskova, Venäjä |
| Kuollut | 18. toukokuuta 1800 (69 vuotta) Pietari, Venäjä |
| Sotilashenkilö | |
| Palvelusmaa(t) |
 Venäjän keisarikunta |
| Palvelusvuodet | 1746–1800 |
| Taistelut ja sodat | |
| Sotilasarvo | generalissimus |
 Nimikirjoitus |
|
Aleksandr Vasiljevitš Suvorov (ven. Алекса́ндр Васи́льевич Суво́ров); (24. marraskuuta (J: 13. marraskuuta) 1729 Moskova, Venäjän keisarikunta – 18. toukokuuta (J: 5. toukokuuta) 1800 Pietari, Venäjän keisarikunta) oli venäläinen generalissimus. Suvorovia pidetään yhtenä suurimmista sotastrategeista, ja hänet tunnetaan yhtenä harvoista sotapäälliköistä koko maailmassa, joka ei hävinnyt yhtään käymäänsä taistelua.
Aleksandr Suvorov oli vanhempiensa ainoa lapsi. Suvorov oli erittäin hyvin perehtynyt historiaan ja antiikin kirjallisuuteen. Hän puhui kuutta kieltä.[1]
Suvorov pestautui Henkikaartin Semjonovin jalkaväkirykmenttiin sotamieheksi vuonna 1742 ja aloitti palveluksensa vuonna 1748. Hänestä tuli Inkerinmaan rykmentin luutnantti vuonna 1754, ja hän osallistui seitsenvuotisessa sodassa (1756–1763) muun muassa Kunersdorfin (12. elokuuta 1759) ja Berliinin (1760) ja Kolbergin (16. joulukuuta 1761) taisteluihin.
Vuonna 1762 Suvorov komennettiin everstin arvoisena Astrahanin jalkaväkirykmenttiin ja seuraavana vuonna Suzdalin rykmenttiin, missä hän palveli vuoteen 1769 saakka. Hän osallistui vuotta aikaisemmin alkaneeseen Puolan vastaiseen sotaan. Hänet ylennettiin vuonna 1770 kenraalimajuriksi ja vuonna 1773 kenraaliluutnantiksi. Hänet komennettiin ensimmäiseen turkkilaissotaan (1768–1774), missä hänen joukkonsa valtasivat Turkutain ja Hirsovin linnoituksen, mitä onnistuttiin puolustamaan. Hänen joukkonsa voittivat 20. kesäkuuta 1774 Turkin 60 000-miehisen armeijan Kozlujissa. Vuonna 1787 Suvorovista tuli komentaja toiseen turkkilaissotaan (1787–1792).
Suvorov osallistui menestyksellisesti myös Napoleonin sotiin. Hän sai generalissimuksen arvon komennettuaan Venäjän ja Itävallan armeijoita voitokkaan Italian Alpeille suuntautuneen sotaretken aikana vuonna 1799.
Venäjän Ruotsia vastaan käymän Kustaa III:n sodan (1788–1790) jälkeen rakennettiin keisarikunnan pääkaupungin Pietarin suojaksi Vanhan Suomen alueelle kenraali Suvorovin johdolla voimakas Kaakkois-Suomen linnoitusjärjestelmä.
1700-luvun loppupuolen sotilasasut olivat koristeellisia, mutta Suvorov piti koristeellisuutta tarpeettomana ja halusi univormujen olevan käytännöllisiä ja mukavia yllä. Hyökkäysstrategian tuli olla yksinkertaista ja rynnäköiden piti olla nopeita.[1]
Suvorov kuoli 18. toukokuuta vuonna 1800. Hänet haudattiin Aleksanteri Nevskin luostarin alueelle Neitsyt Marian Taivaaseenastumisen kirkkoon. Hänen omasta toivomuksestaan haudalla oli vain messinkilevy, joka vaihdettiin 1800-luvun puolivälissä laattaan, jossa on kirjoitus: ”Zdes ležit Suvorov”, ”Tässä lepää Suvorov”.[2]
Suvoroville on omistettu museo Pietarissa.
Vuonna 1941 Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin nosti Suvorovin suureen kunniaan ja perusti hänen nimeään kantavan kunniamerkin. Neuvostoliittolainen historiankirjoitus pani Suvorovin nimiin monille muille kenraaleille kuuluneita ansioita ilmeisesti hänen aatelittomuutensa takia.[1]
Suvorov oli syntyperältään karjalainen, eikä oppinut koko elämänsä aikana kunnolla venäjän kieltä.[3] Käytökseltään Suvorov oli eksentrinen. Tarinan mukaan hän kuuli keisarinna Katariina Suuren tokaisseen, että kaikki suurmiehet ovat eksentrikkoja. Tämän jälkeen hän olisi sitten päivittäin tehnyt jotain erikoista, jotta siitä tulisi hänelle luontaista. Suvorov kieriskeli joka aamu alasti ruohikossa, teki sotilaidensa edessä kärrynpyöriä, yritti julkisesti liimata päättömälle kalkkunalle uutta päätä ja juhlatilaisuuksissa pilkkasi ylhäisön tapoja muun muassa laulamalla ja pöydille hyppimällä. Erikoisesta käytöksestään huolimatta Suvorov herätti luottamusta niin rivimiehissä kuin ylemmissäänkin.[1]
Suvorovin esimies, ruhtinas Grigori Potjomkin, ihaili alaistaan suuresti. Eräässä kirjeessään hän totesi: ”En löydä sanoja ilmaistakseni, miten suuresti kunnioitan Teidän palvelustanne, Aleksandr Vasiljevitš”. Ihailu oli molemminpuolista ja miesten toisilleen kirjoittamista perin omalaatuisista kirjeistä välittyy lähes lemmenkirjeenomainen sävy. Kun Potjomkin kuoli Suvorov suri häntä syvästi ja kävi kahdesti hänen haudallaan rukoilemassa. Lordi Byron puolestaan piti Suvorovia sankarina, ilveilijänä ja puolidemonina.[4]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aleksandr Suvorov Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||||||
.svg)
