Taistelu Berliinistä (usein myös muodossa Berliinin sortuminen) oli toisen maailmansodan viimeisiä taisteluita Euroopassa. Neuvostoliitonpuna-armeija ja sen mukana taistelleet puolalaiset joukot hyökkäsivät Saksan pääkaupunkiin Berliiniin idästä ja etelästä. Saksalaiset olivat sekä määrältään että aseistukseltaan alivoimaisia – kaupunkia puolustavat olivat pääasiassa lapsisotilaitaHitler-Jugendista sekä erittäin huonosti aseistettuja puolisotilaallisten kodinturvajoukkojen Volkssturmin jäseniä.[2]
Taistelujen päättyessä toukokuussa 1945 Berliini oli valloitettu. Adolf Hitler ja useat muut Saksan johtohenkilöt olivat tehneet joko itsemurhan tai vangittu. Viisi päivää myöhemmin Saksa antautui ehdoitta liittoutuneille.
Puna-armeija tunkeutui Pommeriin ja Itä-Preussiin, joissa 2. ja 3. Valko-Venäjän rintama kohtasivat tiukkaa vastarintaa. 1. Valko-Venäjän rintama joutui lähettämään osan joukoistaan 2. ja 3. rintaman täydennykseksi. Saksalaisten toimintamahdollisuudet oli kuitenkin onnistuttu tehokkaasti rajaamaan ennen puna-armeijan huhtikuista murtautumista Berliiniin.
Länsiliittoutuneet olivat aloittaneet oman hyökkäyksensä Saksaan lännestä maaliskuussa. Yhdysvaltain 9. armeija saapui Elbe-joelle sillanpääasemaan Berliinin länsipuolelle huhtikuun puolivälissä ja valmistautui osaltaan sulkemaan kaupungin tiukkaan saartorenkaaseen.
Neuvostojoukot olivat samaan aikaan Itämeren eteläpuolella Oder- ja Neisse-jokien varrella. Pohjoisimpana oli Konstantin Rokossovskin johtama 2. Valko-Venäjän rintama vastassaan Saksan 3. panssariarmeija. Seuraavana oli Žukovin 1. Valko-Venäjän rintama vastassaan Bussen johtama Saksan 9. armeija. Eteläisimpänä oli Konevin johtama 1. Ukrainan rintama vastassaan Saksan 4. panssariarmeija. Saksan miesvahvuus koostui 250 000 Wehrmachtin sotilaasta. Loput olivat Hitler-Jugendin, Volkssturmin ja Waffen-SS:n jäseniä. Mukana oli myös Luftwaffen ja Kriegsmarinen miehiä. Wermachtia täydentäneet joukot olivat erittäin puutteellisesti varustettuja, eikä niillä ollut taistelukokemusta. Joissain tapauksissa puolustajia kyettiin varustamaan ainoastaan käsikranaateilla.[2]
Taistelu
Berliinin saartaminen
Puna-armeijan kevyttä kenttätykistöä tuliasemassa Berliinin lähellä Seelowin kukkuloiden taistelun aikana.
16. huhtikuuta Žukovin 1. Valko-Venäjän rintaman joukot lähtivät liikkeelle Oderin sillanpäästä ja mursivat saksalaisten puolustuksen ensimmäiset linjat. Seelowin kukkuloilla hyökkäys kuitenkin pysähtyi. Samana päivänä Konevin 1. Ukrainan rintaman joukot ylittivät Neissen ja seuraavana päivänä Spree-joen. Konev otti yhteyden Josif Staliniin ja sai luvan kääntää panssariarmeijansa kohti Berliiniä.
18.–19. huhtikuuta Žukovin 1. Valko-Venäjän rintama mursi saksalaisten puolustuksen Seelowin kukkuloiden taistelussa ja saksalaisten 9. armeija aloitti vetäytymisensä. Osa 1. Valko-Venäjän rintamasta eteni Berliinin luoteis- ja pohjoispuolelle ja osa Berliinin itä- ja kaakkoispuolelle.
22. huhtikuuta 1. Ukrainan rintaman Pavel Rybalkon komentama Neuvostoliiton 3. kaartin panssariarmeija saavutti Berliinin eteläisen, Teltowin kanavan ja 4. kaartin panssariarmeija eteni kohti Potsdamia. Ylitettyään Teltowin kanavan 3. kaartin panssariarmeija eteni Berliinin eteläisten ja läntisten kaupunginosien ja Grunewaldin läpi. Kun 3. kaartin panssariarmeija saapui 27. huhtikuuta Berliinin luoteiseen kaupunginosaan Charlottenburgiin se vedettiin pois kaupungista.
Tuhoutunutta kaupunkia.
Walther Wenckin saksalaisen 12. armeijan yritys murtautua Berliinin avuksi 21. huhtikuuta epäonnistui. Hitler määräsi III SS-armeijakunnan hyökkäämään pohjoisesta Berliiniä kohti etenevän 1. Valko-Venäjän rintaman sivustaan. Armeijakunta oli jo aikaisemmin joutunut luovuttamaan joukkojaan horjuvan Oderin puolustuksen tueksi ja sen komentaja kieltäytyi hyökkäämästä. Tajutessaan tämän seuraavana päivänä Hitler sai raivokohtauksen.
Alfred Jodl ehdotti Elbellä yhdysvaltalaisia vastassa olleen 12. armeijan kääntämistä kohti Berliiniä. Hitler antoi hyökkäävien punajoukkojen saartamalle Bussen 9. armeijalle käskyn murtautua Berliiniin. 24. huhtikuuta Wenckin saksalainen 12. armeija aloitti etenemisensä kohti Berliiniä, mutta joutui pysähtymään törmättyään kohti Potsdamia etenevään neuvostojoukkojen 4. kaartin panssariarmeijaan. Bussen 9. armeija ei ottanut enää vastaan Hitlerin esikunnan käskyjä ja yritti 26. huhtikuuta murtautua 1. Ukrainan rintaman läpi länteen, kohti Wenckin 12. armeijaa. Vain pienet yksittäiset ryhmät 9. armeijasta onnistuivat saavuttamaan Wenckin armeijan.
Saksan 3. panssariarmeija oli kyennyt pitämään puoliaan puna-armeijaa vastaan Oderin länsipuolella vain hetken. 25. huhtikuuta sen oli pakko vetäytyä länteen. Samaan aikaan se onnistui luomaan heikon puolustuslinjan etelästä hyökkääviä puna-armeijan joukkoja vastaan. Tästä asemasta oli määrä hyökätä Berliiniin sen vapauttamiseksi puna-armeijan saarrostuksesta, mutta yritys oli käytännössä mahdoton. Joukkoja oli liian vähän.[2] Hyökkäyksen selustan varmistamiseksi 3. panssariarmeijan oli jäätävä paikalleen. Sen komentaja Heinrich kuitenkin kieltäytyi noudattamasta käskyjä. Hänen joukkonsa onnistuivat kuitenkin lopulta estämään pahat läpimurrot rintamansa lävitse.
Neuvostojoukkojen eteneminen Berliinissä
Volkssturm-miehiä, Berliinin puolustajia keväällä 1945. Miesten varusteina on käsivarsinauha ja panssarinyrkki.
Kun puna-armeija murtautui Berliiniin, kaupunkia puolustivat Saksan 9. armeijan kaupunkiin ajautuneet rippeet sekä Hitler-Jugendin ja Volkssturmin joukot.[2] Puolustajien vahvuus oli enää vain noin 45 000 sotilasta, Hitler-Jugendin lapsisotilaita, poliiseja sekä noin 40 000 Volkssturmin jäsentä.[3] 1. Valko-Venäjän rintaman 8. kaartin armeijan ja 1. kaartin panssariarmeija etenivät eteläisessä Berliinissä sijaitsevalle Tempelhofin lentoasemalle. Taistelut alueella jatkuivat 27. huhtikuuta asti, jolloin saksalaisten puolustus aloitti vetäytymisensä kohti Berliinin hallintokaupunginosaa. Ylitettyään Berliinin keskellä kulkevan Landwehr-kanaalin neuvostojoukkojen 8. kaartin armeija jakautui. Osa eteni kohti Tiergartenin puistoa kohdatakseen pohjoisesta etenevät 2. kaartin panssariarmeijan ja 3. iskuarmeijan ja osa kohti Potsdamin rautatieasemaa ja Führerbunkeria (Reichkanzlei). Berliinin pohjoisten kaupunginosien läpi hyökännyt 3. iskuarmeija saapui 28. huhtikuuta Moltken sillalle. Seuraavana päivänä joukot etenivät sisäministeriön rakennukselle ja Königsplatzin yli valtiopäivätalolle Reichstagiin. 30. huhtikuuta puna-armeija tunkeutui Saksan ilmailuministeriöön. Reichstagiin rynnäköiminen alkoi 30. huhtikuuta ja kello 22.50 Reichstagin kupolin ylle nostettiin voitonlippu. 2. toukokuuta myös puolalaiset nostivat oman lippunsa Berliinin Siegessäulessa. Hajanaiset saksalaiset ryhmät jatkoivat edelleen taistelemista, mutta ne kukistettiin. Taistelut Reichstagissa rakennuksessa jatkuivat aamuun 2. toukokuuta, jolloin loputkin Reichstagin puolustajat antautuivat.[2]
Sodan viime päivinä ja sen loputtua liittoutuneet, enimmäkseen neuvostojoukot, raiskasivat jopa kaksi miljoonaa saksalaisnaista. Asiasta vaiettiin aina 2000-luvun alkuun saakka, sillä saksalaisia ei oltu totuttu näkemään sodan jälkeen uhreina. Ensimmäinen tieteellinen tutkimus aiheesta valmistui vasta vuonna 2009.[4]
Kansallissosialistisen Saksan hajoaminen
Hitler sai tietää Heinrich Himmlerin rauhanneuvotteluista länsiliittoutuneiden kanssa 28. huhtikuuta. Hän raivostui ja erotti Himmlerin puolueesta. Hitler kokosi uuden hallituksen, jätti vallan Karl Dönitzille, Joseph Goebbelsille sekä Martin Bormannille, ja teki itsemurhan 30. huhtikuuta. Goebbels yritti estää Himmleriä muodostamasta uuden hallitusta länteen ja aloitti rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa. Samalla hän yritti saada Neuvostoliiton tunnustamaan uuden Saksan kansallissosialistisen hallituksen. Hans Krebs ilmestyi puna-armeijan 8. Kaartin armeijan esikuntaan neuvottelemaan aselevosta. 8. kaartin armeijan komentaja otti yhteyden Tšuikoviin, joka puolestaan otti yhteyden Staliniin. Neuvostoliiton ylimmän johdon keskellä yötä antama käsky oli, että vain ja ainoastaan ehdoton antautuminen hyväksytään. Uudelle Saksan kansallissosialistiselle hallitukselle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kun yritys murtautua ulos Berliinistä. Goebbels vaimoineen valitsi itsemurhan. Toukokuun 1. ja 2. päivän välisenä yönä osa hallituksen jäsenistä yritti murtautumista neljässä eri ryhmässä, mutta jokainen ryhmä epäonnistui. 2. toukokuuta aamulla saksalaisen LVI panssariarmeijakunnan ja Berliinin puolustuksen komentaja Helmuth Weidling allekirjoitti vetoomuksen taisteluiden lopettamisesta Berliinissä.
Sota jatkui vielä viikon Tšekkoslovakiassa olleiden saksalaisten joukkojen kukistamiseksi kunnes Saksa antautui lopullisesti 7. ja 8. toukokuuta.
Lähteet
Beevor, Antony: Berliini 1945. (Berlin the downfall 1945, 2002.). Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-27036-9.
Cornelius, Ryan: Viimeinen taistelu. (Last Battle.). Helsinki: Tammi, 1966.
Stemenko, M.S.: Tie Berliiniin. Neuvostoliiton viimeiset taistelut Hitlerin armeijoita vastaan toisessa maailmansodassa. Helsinki: Karisto, 1980.
Kurt Von Tippelskirch: ”Loppu idässä”, Toisen maailmansodan historia - Saksan luhistuminen, s. 335–366. Werner Söderström, 1956.
