Fjodor Ivanovitš Panfjorov (ven. Фёдор Ива́нович Панфёров; 2. lokakuuta (J: 20. syyskuuta) 1896 Saratovin läänin Pavlovkan kylä – 10. syyskuuta 1960 Moskova) oli venäläinen neuvostokirjailija.
Fjodor Panfjorov syntyi köyhään talonpoikaisperheeseen. Varojen puutteen takia hän joutui jättämään kesken opiskelun Volskin opettajaseminaarissa. Lokakuun vallankumouksen jälkeen hän työskenteli paikallislehden toimituksessa, NKP(b):n kihlakuntakomiteassa ja perustamassaan maatalouskommuunissa. Ensimmäiset kaunokirjalliset teokset ilmestyivät vuonna 1920.[1] Vuonna 1926 Panfjorov liittyi NKP:hen, vuosina 1924–1931 hän työskenteli Krestjanski žurnal -lehden toimittajana ja vuosina 1931–1960 pienin väliajoin Oktjabr-kirjallisuuslehden päätoimittajana.[2] 1920-luvulla hän toimi Venäjän proletaarikirjailijoiden yhdistyksen johdossa[1] ja vuodesta 1934 lähtien Neuvostoliiton kirjailijaliiton hallituksen jäsenenä.[2] Kirjailija oli 1930–1950-luvuilla myös Neuvostoliiton korkeimman neuvoston edustajana.[3]
Panfjorovin pääteos on maatalouden kollektivisointia kuvaava laaja romaani ”Sieramäki” (Bruski, 1928–1933). Aikanaan romaani sai viranomaisten tuen, mutta muun muassa Maksim Gorki arvosteli sitä voimakkaasti naturalismista ja vulgaarista kielenkäytöstä.[4] Toisen maailmansodan jälkeen Panfjorov kirjoitti tendenssimäisen romaanitrilogian Borba za mir (”Taistelu rauhan puolesta”, 1945–1947), V strane poveržennyh (”Voitettujen maassa”, 1948), Bolšoje iskusstvo (”Suuri taide”, 1939), jonka kahdesta ensimmäisestä osasta hän sai Stalin-palkinnon. Vuosina 1953–1960 kirjoitettu trilogia Volga matuška-reka (”Volga, Volga, äiti armas”) häilyy Stalinin ajan arvostelun ja puolustelun välillä.[2] Näiden myöhempien teosten taiteellista arvoa pidetään mitättömänä.[3]
|