Jan-Magnus Jansson (24. tammikuuta 1922 Helsinki – 29. marraskuuta 2003 Helsinki) oli suomalainen poliitikko, journalisti ja valtiotieteilijä. Jansson oli Paasikivi-seuran perustajia ja sen johtaja kahteen otteeseen. Lisäksi hän toimi Ulkopolitiikka-lehden päätoimittajana[1].
Ura
Jansson valmistui ylioppilaaksi vuonna 1939, filosofian kandidaatiksi vuonna 1946 ja väitteli valtiotieteen tohtoriksi vuonna 1951. Väitöskirjan aiheena oli saksalaisen oikeustieteilijän Hans Kelsenin valtioteoria. Jansson toimi Helsingin yliopistossa yleisen valtio-opin dosenttina vuosina 1952–1954 ja uudelleen vuodesta 1974 sekä professorina vuosina 1954–1974. Hän toimi Åbo Akademin kanslerina vuosina 1985–1991. Nya Argus -lehden päätoimittajana hän oli vuodet 1959–1966 ja Hufvudstadsbladetin päätoimittajana vuodet 1974–1987.
Jansson kuului Ruotsalaiseen kansanpuolueeseen ja oli puolueen varapuheenjohtaja vuosina 1964–1966 ja puheenjohtajaja vuosina 1966–1973. Jansson toimi kauppa- ja teollisuusministerinä Sorsan I hallituksessa 1. tammikuuta 1973 – 30. syyskuuta 1974. Hän oli ehdolla vuoden 1982 presidentinvaalissa ja sai 11 valitsijamiesääntä. Presidentin valitsijamiehenä Jansson oli vuoden 1962 presidentinvaalissa.
Vuonna 1958 Jansson oli keskeisenä henkilönä perustamassa Paasikivi-seuraa. Seuran puheenjohtajana hän oli kahteen otteeseen vuosina 1965–1966 ja 1976–1985.
Jansson puuttui presidenttipeliin eli Urho Kekkosen seuraajasta käytyyn keskusteluun Hufvudstadsbladetiin laatimassaan pääkirjoituksessa 12. lokakuuta 1980. Janssonin mielestä sukupolvenvaihdoksen tasavallan presidentin paikalla olisi tapahduttava vuonna 1984, jolloin Kekkosen sääntömääräinen virkakausi päättyisi, ja hän patisteli puolueita avoimeen keskusteluun seuraavan presidentin nimestä. Muun muassa sosialidemokraatit katsoivat Janssonin olevan huolestunut silloisen pääministerin Mauno Koiviston suosiosta ja siitä, että porvaripuolueilla ei ollut esittää tälle kyllin vahvaa haastajaa.[2] Urho Kekkonen erosi kuitenkin tasavallan presidentin virasta sairauden vuoksi jo lokakuussa 1981, ja Jansson valittiin yksimielisesti Ruotsalaisen kansanpuolueen presidenttiehdokkaaksi. RKP:n puheenjohtaja Pär Stenbäck perusteli Janssonin ehdokkuutta ennen kaikkea sillä, että tämä oli eniten länsimaiden käsityksiin Suomesta vaikuttanut kirjoittaja. Jansson kirjoitti ruotsiksi, suurimpien läntisten lehtien kirjeenvaihtajien asemapaikka oli Tukholma, ja nämä osasivat ruotsia. Tavallista olikin, että Helsinkiin reportaasimatkalle tullut kirjeenvaihtaja keskusteli Suomen tilanteesta juuri Janssonin kanssa. Ennen Janssonia RKP:lla oli vain kerran ollut presidentinvaalissa oma ehdokas, Ralf Törngren vuonna 1956.[3]
Jansson tunnetaan myös politiikan tutkijana. Hänen teoksensa Politikens teori (ruots. 1969, suom. Politiikan teoria 1969) on ollut Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin perusoppikirjoja.[4] Hän julkaisi myös kaksi runokokoelmaa sekä vuonna 1996 muistelmateoksen Tidiga möten.
Jansson vihittiin oikeustieteen kunniatohtoriksi Helsingin yliopistossa vuonna 1990. Hänen mukaansa on nimetty Jan-Magnus Janssonin aukio Helsingin Toukolan kaupunginosaan.
Jansson vastusti 1990-luvulla Suomen EU-jäsenyyttä, koska hän katsoi sen kaventavan Suomen ulkopolitiikan liittoutumattomuutta ja puolueettomuutta.[5]
