Koodinvaihto (engl. code-switching) tarkoittaa käytetyn kielen tai murteen vaihtelua samassa keskustelussa. Koodinvaihto on noussut kielitieteen tutkimuskohteeksi 1970-luvulta alkaen. Ensimmäisenä keskeisenä tutkijana pidetään John J. Gumperzia. Koodinvaihto kuuluu ns. kontekstivihjeisiin ja kielitieteellisen pragmatiikan ja keskusteluntutkimuksen alaan.
Vielä 1940–1950-luvulla koodinvaihtoilmiöitä pidettiin kielen rappeutumisena, mutta 1980-luvulta alkaen koodinvaihtoa on alettu pitää normaalina kaksi- ja monikielisyyden piirteenä. Peter Auer arvioi, että koodinvaihto ei ainoastaan heijasta sosiaalisia tilanteita vaan pyrkii myös luomaan niitä.[1]
Koodinvaihto erotetaan muista kielikontaktin ilmiöistä, kuten lainautumisesta, pidgin- ja kreolikielistä sekä käännöslainoista (engl. calques). Lainaaminen vaikuttaa sanastoon, kun taas koodinvaihto tapahtuu yksittäisissä puheakteissa. Pidgin- ja kreoli-kielet ilmaantuvat, kun yhteistä kieltä ei löydy, kun taas koodinvaihdossa puhujat osaavat useampia kieliä sujuvasti. Englanninkielisessä terminologiassa käytetään ajoittain myös nimitystä code-mixing.
Koodinvaihto voidaan Gumperzin mukaan jakaa kahteen lajiin: tilanteiseen ja metaforiseen koodinvaihtoon. Tilanteinen koodinvaihto tarkoittaa, että tietyssä tilanteessa käytetään aina tietynlaista kielen rekisteriä (ns. diglossia); se liittyy rakenteeltaan tunnistettavaan puhetapahtuman vaiheisiin. Metaforinen koodinvaihto puolestaan palvelee keskustelun tarkoitusperiä ja esimerkiksi erottaa vanhan tiedon uudesta, korostaa tärkeyttä tai vastakohtaisuutta, ilmaisee puhujan suhtautumista viestiinsä jne. Koodi vaihtelee yksityisen viestin sisällä, ja se voi korvata yksikielisessä puheessa käytettävät metaforat. Koodinvaihto välittää merkitystä, mutta se ei ole vakioinen, vaan se ”neuvotellaan” yksityisessä puhetilanteessa. Merkitys voi muuttua, kun saadaan lisää tietoa.[2]
Metaforinen koodinvaihto sisältää erilaisia pragmaattisia konventioita. Ne ovat tilannekohtaisia tulkintaennakointeja, jotka vaikuttavat viestinnän laatuun. Konventiot ovat erityisen tavallisia affektiivisessa viestinnässä (pyynnöt, vetoomukset, kiihtynyt keskustelu). Kaksikieliset keskustelijat eivät ole metaforisessa koodinvaihdossa välttämättä tietoisia siitä, mitä koodia he kulloinkin käyttävät. Koodit eivät vaihtele jonkin vakiomallin mukaisesti, vaan vaihtelu perustuu kulloisenkin tilanteen abstraktiin ymmärtämiseen. Keskustelijat välittävät metaforista tietoa siitä, miten heidän sanoihinsa tulisi suhtautua. Koodinvaihto ei ole ohimenevä välivaihe vaan pysyvä tilanne. Se ei ole välttämättä merkki puutteellisesta kielitaidosta vaan enemmänkin monikielisyydestä. Tietyissä tilanteissa koodinvaihto sinänsä on odotusarvo, mutta toisinaan yksityisellä vaihdoksella on merkitys.
Metaforassa liitetään peräkkäin sanoja, jotka eivät kuulu yhteen: niiden ääriviivat eivät ”loksahda” yhteen, vaan niiden väliin jää kuilu. Tuttuja sanoja käytetään uudella tavalla (esimerkki talouselämästä: ”korot laukkaavat”). Koodinvaihdossa tämä korvataan eri kielten tai murteiden peräkkäinasettelulla. Ihminen hämmentyy tai pitää lausetta merkityksettömänä. Mutta koska ihminen ei kestä hämmennystä, hän aloittaa merkitystyön. Hän antaa sanain työstää toisiaan, ”värjätä” toisiaan. Niinpä ne merkityskentän osat, jotka ovat lähinnä toisiaan, alkavat lähentyä merkitystyön tuloksena. Sanojen merkitykset laajenevat, ja syntyy uusi merkitys. Tämän uuden merkityksen kautta pystymme näkemään jotain uutta maailmasta. Sitä, mitä metaforassa sanotaan, ei voi muulla tavoin sanoa.[3]
Carol Myers-Scotton käyttää tilanteisen ja metaforisen koodinvaihdon asemesta jaottelua tunnusmerkitön ja tunnusmerkkinen koodinvaihto.[4] Tunnusmerkitön koodinvaihto tarkoittaa suunnilleen samaa kuin Gumperzin tilanteinen koodinvaihto. Tunnusmerkkinen koodinvaihto tarkoittaa, että puhuja sanoutuu irti (engl. disidentifies himself with) odotuksenmukaisesta oikeus–velvollisuus-rypäästä. Koodinvaihdon keinoin hän sanoo: ”Pane syrjään kaikki ennakko-odotukset, joita Sinulla sosiaalisten normien nojalla on tällaisista tilanteista. Haluan, että tarkastelet minua tai suhdettamme toisin.”[5] Tunnusmerkkisen koodinvaihdon avulla voidaan ilmaista mm. ylemmyyttä ja vihaa. Tunnusmerkkinen koodinvaihto sisältää ”kaikuja” toisesta oikeus–velvollisuus-rypäästä. Jyrki Kalliokoski viittaakin bahtinilaiseen tietoisuuksien polyfoniaan ja transtekstuaalisuuteen.[6] — Tunnusmerkkinen koodinvaihto on keksintö siellä missä ja siinä miten sitä käytetään. Puhuja ottaa riskin koettaessaan koodinvaihdon avulla saada kuulijan arvaamaan, mikä on hänen tarkoituksensa.
Koodinvaihto on kaksikielisten ihmisten tietoisuutta siitä, että oma käyttäytymismalli on vain yksi mahdollisuus monista, siitä että viestintätapa vaikuttaa puhujan tarkoitusperien arvioimiseen, ja siitä, että on olemassa toisia, joilla on erilaiset viestintätottumukset ja nämä voidaan ottaa huomioon ja näitä voidaan myös jäljitellä erikoistehojen aikaansaamiseksi. Koodinvaihtostrategioiden avulla otetaan selvää yhteisistä taustatiedoista. Voidaan selvittää, kuulutaanko samaan ryhmään, ja voidaan myös sulkea ulkopuoliset pois keskustelusta. Osallistujien on oltava herkkiä hienovaraisille vihjeille. Oletamme, että ne, joilla on yhteinen tausta kanssamme, suhtautuvat meihin suopeasti.
|