Laki on suvereenin lainsäätäjän hyväksymä säädös. Muodollisessa mielessä laki on lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytty säädös, kun taas sisällöllisessä mielessä laki on kaikkia oikeusalamaisia velvoittava yleinen sääntö. Laajemmassa merkityksessä lailla voidaan myös tarkoittaa lainsäädäntöä tai voimassa olevaa oikeutta yleisesti.[1][2]
Säädetty laki ei ole täysin sama asia kuin oikeus. Lakien kokonaisuudesta muodostuu lainsäädäntö, kun taas oikeutta kokonaisuutena kutsutaan oikeusjärjestykseksi. Lain ja oikeuden välinen ero näkyy tuomioistuinten ratkaisutoiminnassa, jossa tuomioistuimen on aina annettava oikeuteen perustuva ratkaisu tapaukseen, vaikka käsillä olevaa tapausta varten ei olisi annettu erityistä lainsäädäntöä. Tämä on ollut pohjana ajatukselle siitä, että vaikka laki voi olla puutteellinen, oikeus on kaikenkattava ja aukoton.[3]
Ilmausta laki käytetään myös muissa kuin juridisissa yhteyksissä, esimerkiksi puhuttaessa luonnonlaeista. Juridisten lakien ero luonnonlakeihin on se, että luonnonlaeissa on kysymys tavallisesti kausaalisista tai tilastollisista säännönmukaisuuksista, kun taas juridiset lait ovat asetettuja normatiivisia sääntöjä.[3]
Suomenkielinen sana laki on johdannainen ruotsinkielisestä sanasta lag, tarkemmin muinaisruotsin sanasta lagh. Ruotsin lag-sanalla on vastineita muissa skandinaavisissa kielissä, ja nämä sanat juontuvat samasta juuresta kuin latinan lakia tarkoittava sana lex. Myös englannin lakia tarkoittava sana law on lainaa skandinaavisista kielistä.[4] Pohjoismaissa keskiajalla laki-sana ei tarkoittanut asetettua, säädettyä oikeutta, vaan se viittasi usein saman oikeuden alaisten miesten siteeseen samoin kuin yhteisöön, joka teki oikeutta koskevia päätöksiä varhaisilla käräjillä.[5]
Laki on keskeinen ja ikivanha valtion keino ohjata yhteiskuntakehitystä ja ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia.[6] Perinteisesti lait ovat syntyneet ihmisyhteisössä vakiintuneista tavoista, jotka ovat muodostuneet tapaoikeudeksi, ja tämä oikeus on sitten ilmaistu suullisessa (esim. sananlaskut) tai kirjallisessa muodossa. Nykyisin lait syntyvät yleensä erityisen valmisteluvaiheen pohjalta kansanedustuslaitoksissa käytävän yhteiskuntapoliittisen keskustelun tuloksena, ja ne myös virallistetaan julkaisemalla ne. Varsinkin mannereurooppalaisissa valtioissa on tärkeässä asemassa ajatus oikeusjärjestyksen keskeisten periaatteiden kirjaamisesta lainsäädännöksi.[7]
Lakeja voidaan jaotella eri perustein. Sisältönsä mukaan lait voidaan jaotella seuraavasti:[8]
Lakiteknisen muotonsa perusteella lait voidaan jaotella seuraavasti:[9]
Roomalaisessa oikeudessa lait jaettiin niihin liittyvien sanktioiden perusteella kahteen kategoriaan, lex perfecta (suom. täydellinen laki), joiden rikkominen oli suoraan säädetty rangaistavaksi, ja lex imperfecta (suom. epätäydellinen laki), joiden noudattamatta jättäminen ei ollut suoraan rangaistavaa.[10]
Samassakin maassa saattaa samaan aikaan olla voimassa suuri joukko eri aikoina säädettyjä lakeja. Useita kertoja on kuitenkin katsottu tarpeelliseksi järjestää voimassa olevat lait yhdeksi yhtenäiseksi järjestelmäksi, yleiseksi laiksi, jonka on ollut tarkoitus sisältää kaikki tärkeimmät lain säännökset. Tällaisia lakikokoelmia eli kodifikaatioita ovat eri maissa eri aikoina olleet esimerkiksi seuraavat, järjestettyinä vanhimmista uusimpiin:
Laintulkinta tarkoittaa lakitekstin merkityksen täsmentämistä, jonka tavoitteena on oikeusnormien sisällön selvittäminen. Lait ovat normiformulaatioita eli kielellisiä ilmaisuja, joilla annetaan informaatiota oikeusjärjestyksen sisällöstä. Laintulkinnan kautta normiformulaatiosta johdetaan yksilöity oikeusnormi. Lakien lisäksi laintulkinta voi kohdistua muihinkin normiformulaatioihin, kuten ennakkotapauksiin ja lakien esitöihin.[11]
Lakikieli eli säädöskieli tarkoittaa lakiteksteissä ja vastaavissa virallisissa säädösteksteissä noudatettua kielenkäyttötapaa. Lakikieltä on tyypillisesti pidetty hankalasti tajuttavana ja kiemuraisena "kapulakielenä", ja monien säädösten kieli onkin hyvin monimutkaista ja vaikeaselkoista, mutta viime aikoina uusimmat lakitekstit ovat muuttuneet kieliasultaan selkeämmäksi ja helpommin tajuttavaksi.[12] Lakikieleen liittyy historiallinen ulottuvuus, sillä se muuttuu jatkuvasti, ja siinä ilmenevät myös esimerkiksi valtasuhteet ja kansainvälistyminen.[13]
Suomessa lailla tarkoitetaan etupäässä eduskunnan säätämää säädöstä eli eduskuntalakia. Käsitteen nykyinen merkitys omaksuttiin vuoden 1919 hallitusmuodossa, jota ennen nimitystä käytettiin lähinnä vuoden 1734 laista ja sen tilalle tulleista säädöksistä, jolloin myös useimpia valtiopäivien myötävaikutuksella syntyneitä säädöksiä kutsuttiin asetuksiksi.[14] Lain sijasta käytetään joskus myös termiä kaari.[15]
Lainsäädäntövalta kuuluu Suomessa eduskunnalle. Lait yleensä valmistellaan valtioneuvoston ministeriöissä. Lain hyväksyy eduskunta joko hallituksen esityksestä tai eduskunnan jäsenen aloitteen perusteella. Kun eduskunta on hyväksynyt lain, se toimitetaan tasavallan presidentille vahvistettavaksi tai, mikäli presidentti ei vahvista lakia, palautetaan eduskuntaan uudelleen hyväksyttäväksi, minkä jälkeen se tulee voimaan. Lain, joka on vahvistettu tai tullut voimaan ilman vahvistusta, allekirjoittaa presidentti ja varmentaa asianomainen ministeri, minkä jälkeen se julkaistaan Suomen säädöskokoelmassa.
