Nimestään huolimatta Leytenlahden taistelun mitään osaa ei käyty Leytenlahdella. Taistelun nimi aikakauden teksteissä oli "taistelu Filippiineistä 24.–25. marraskuuta 1944".[5]
Tausta
Vuoden 1944 kesän ja alkusyksyn aikana Yhdysvaltain joukot olivat saaneet jalansijan Uudella-Guinealla ja Mariaaneilla sekä valloittaneet Morotain saaren ja Ulithin atollin.
Seuraavaksi suunnattiin Filippiineille, mistä voitiin uhata sekä Japanin kotisaaria että sen yhteyksiä Kaakkois-Aasiaan. Syyskuussa päätettiin, että Samarin ja Mindanaon saarten välissä olevalle Leyten saarelle tehtäisiin maihinnousu 20. lokakuuta.
Huomattavaa on, että runsas kaksi vuotta aiemmin Midwayn taistelun jälkeen Yhdysvalloilla oli kaksi lentotukialusta eikä yhtään toimintakuntoista taistelulaivaa.
Sotatoimet
Valmistelevat ilmataistelut
10. lokakuuta 3. laivaston tukialuskoneet tekivät voimakkaan hyökkäyksen Riukiu-saarille. Syntyneissä taisteluissa tuhoutui satakunta japanilaiskonetta ja 21 yhdysvaltalaiskonetta. Pääosa yhdysvaltalaismiehistöistä pelastettiin paikalla varta vasten olleisiin sukellusveneisiin ja vesitasoilla.[7]
12. lokakuuta yhdysvaltalaiset pommittivat Formosaa ja japanilaiset ryhtyivät vastahyökkäyksiin 3. laivastoa vastaan. Vastahyökkäykset jatkuivat muutaman päivän ja niissä vaurioitui pahasti kaksi risteilijää, mutta japanilaiset menettivät noin 500 lentokonetta, yleensä miehistöineen.[8]
Maihinnousu Leyten saarelle
20. lokakuuta 6. armeija nousi maihin neljän divisioonan voimalla Leyten saarelle suuremmitta vaikeuksitta ja etenivät sisämaahan. 7. laivaston tukialusten lentokoneet tukivat hyökkäystä.[9]
Meritaistelut
Leytenlahden meritaistelut
Kun maihinnousu Filippiineille tuli ilmeiseksi, lähetti Japanin laivasto 18. lokakuuta päävoimansa taisteluun. Voimat koostuivat seuraavista:[10]
Japanista vara-amiraali Jisaburō OzawanZuikakulta komentama 3. laivasto[11], jossa oli kymmenen lentotukialusta, joilla oli kuitenkin vain 116 lentokonetta, Luzonin saaren itäpuolelle
Linggan väylällä Singaporen ja Sumatran puolivälistä matkannut vara-amiraali Takeo KuritanAtagolta komentama 2. laivasto[12], jossa oli seitsemän taistelulaivaa, 11 raskasta risteilijää ja 19 hävittäjää, pohjoisen kautta Leytelle
Riukiu-saarilta vara-amiraali Kiyohide Shiman Nachilta komentama[13] 5. laivasto, jossa oli kaksi raskasta risteilijää, kevyt risteilijä ja yhdeksän hävittäjää, etelän kautta Leytelle
Kuritan siirtyessä Sibujanin merelle hänen osastonsa joutui 23. lokakuuta Palawanin edustalla Yhdysvaltain laivaston sukellusveneiden USS Dacen ja USS Darterin hyökkäysten kohteeksi.[14] Sukellusveneet vaurioittivat niin pahoin lentotukialus Takaoa, että se oli lähetettävä takaisin ja lisäksi ne upottivat Kuritan lippulaivan Atagon sekä raskaan risteilijän Mayan.
Sibuyaninmeren taistelu
Yamato Sibujaninmerellä.Taistelulaiva Musashi hyökkäyksen kohteena
Amiraali Kuritan osasto saapui Sibuyaninmerelle 24. lokakuuta. Yhdysvaltalaiset tukialuskoneet tekivät useita ilmahyökkäyksiä, joissa tuhottiin taistelulaiva Musashi ja vaurioitettiin pahasti yhtä risteilijää, joka joutui perääntymään.[15]
Yhdysvaltalaiset olettivat ryhmän tuhotuksi ja perääntyvän. Samaan aikaan yhdysvaltalaiset havaitsivat pohjoisessa Ozawan ryhmän laivoja, joten amiraali Halsey suuntasi 3. laivaston pohjoiseen hyökätäkseen niiden kimppuun. San Bernardinon salmi Sibujanin mereltä Samarin saaren pohjoispuolelle jäi täten vartiotta. Siitä seurasi jäljempänä kuvattu Samarin saaren taistelu.[16] Japanilaiset olivat virittäneet ansan, jossa syöttinä toimiva Ozawan ryhmä houkutteli amerikkalaiset jättämään San Bernardinon salmen ja maihinnousujoukkojen selustan suojattomaksi.
Surigaonsalmen taistelu
Vara-amiraali Nishimuran osasto saapui Surigaonsalmeen aamulla 25. lokakuuta. Sitä vastassa oli amiraali Oldendorfin vahva 7. laivaston osasto, joka ruhjoi japanilaiset pahoin. Kaksi taistelulaivaa ja useita risteilijöitä upposi lähes ilman omia tappioita.
Taistelu oli historian toistaiseksi viimeinen, jossa päästiin ”vetämään poikkiviiva T-kirjaimen päälle” eli Yhdysvaltain laivaston raskas osasto oli viholliseen nähden poikittain ja pystyi ampumaan koko aseistuksellaan ja sitä vastoin japanilaiset pystyivät käyttämään vain eteenpäin suunnattuja aseitaan.[17]
Vara-amiraali Kurita ei ollutkaan perääntynyt vaan suuntasi taistelulaivoineen Samarin ympäri kohti Leytenlahtea. Aamulla 25. lokakuuta hieman ennen kello seitsemää Kurita törmäsi täysin yllättäen kontra-amiraali Clifton Spraguen saattuetukilaivaosastoon, joka oli tukemassa maihinnousua. Kuritan osasto oli täysin ylivoimainen verrattuna yhdysvaltalaisten pieniin ja heikkoihin laivoihin.[18]
Amerikkalaiset tekivät minkä voivat ja lähettivät vähät koneensa japanilaisten kimppuun ja laivat levittivät savua. Tilanteen epäselvyys ja sitkeä vastarinta saivat Kuritan uskomaan, että häntä vastassa oli 3. laivaston isot tukialukset, jotka olisivatkin olleet paha vastustaja. Kuritan osasto joutui kuitenkin hajalleen, vaikka yksittäiset alukset murjoivat pahasti yhdysvaltalaisia keveitä aluksia.[19]
Juuri täydellisen voiton kynnyksellä Kurita, jolla oli väärä käsitys kokonaistilanteesta, käski laivansa kokoontumaan suuntana poispäin. Yhdysvaltalaiset hämmästyivät vihollisen poistuessa ja ryhtyivät korjaamaan taistelun jälkiä. Lentokoneet ahdistelivat edelleen japanilaisia ja Kurita päätti poistua kokonaan ennen kuin yhdysvaltalaiset saisivat vahvistuksia.[20]
Cape Engañon taistelu
Yhdysvaltain 3. laivaston lentotukialusten lentokoneet löysivät aamulla 25. lokakuuta Japanin laivaston amiraali Ozawan komentaman pääosaston. Tukialuskoneet tekivät useita ilmahyökkäyksiä ihanteellisissa olosuhteissa, jolloin ne upottivat kaikki Ozawan osaston tukialukset ja vaurioittivat pahoin muitakin laivoja.[21]
Nimitzin sähke
Koordinaatio Yhdysvaltain 7. ja 3. laivaston välillä ei toiminut, osin siksi että kaikkien viestien piti kulkea kenraali MacArthurin esikunnan kautta. Tämän seurauksena Halsey jatkoi etenemistään pohjoiseen kohti Ozawan laivoja vielä silloinkin, kun japanilaiset hyökkäsivät jo täydellä voimalla Samarin luona. Tyynenmeren laivaston komentaja, amiraali Chester W. Nimitz lähetti päämajastaan Havaijilta sähkeen, jossa hän tiedusteli Halseyn laivastoon kuuluneen taisteluosasto 34:n sijaintia. Vihollisen tiedustelun hämäämiseksi sähkeen loppuun oli liitetty merkityksetön lause ”The world wonders” (”koko maailma ihmettelee”), jonka Halseyn lippulaivan USS New Jerseyn sähköttäjä oletti kuuluvan varsinaiseen viestiin. Halsey luuli lausetta häneen kohdistetuksi ivaksi ja raivostui niin pahasti, että ei useaan tuntiin suostunut vastaamaan Nimitzille eikä Kinkaidille. Viivytyksen vuoksi Spraguen osasto ei saanut tarvitsemaansa tukea. Halseyn esikuntapäällikkö, kontra-amiraali Robert Carney sai lopulta Halseyn rauhoittumaan, ja tämä määräsi 3. laivaston palaamaan takaisin etelään. Taisteluosasto 38 kävi lopulta upottamassa syötiksi jätetyt Ozawan laivat.[22]
Seuraukset
Japanilaisten näkökulmasta taistelu oli ollut katastrofaalinen. Yhdysvaltalaisten merkittävä teollinen ja materiaalinen ylivoima oli taistelun aikaan jo niin merkittävä, että edes japanilaisten voittoon päättyneenä se ei olisi merkittävästi hidastanut Japanin vääjäämätöntä tappiota Tyynenmeren sodassa.[23]
Lähteet
Arni, Erkki: Taistelu Tyynen meren herruudesta. WSOY, 1964.
van der Vat, Dan: The Pacific Campaign. Simon & Schuster, 1991. ISBN 0-671-79217-2. (englanniksi)
Willmott, H. P.: The Battle of Leyte Gulf: The Last Fleet Action. Indiana University Press, 2005. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
_burning_on_24_October_1944_(80-G-287970).jpg)
.jpg)
.jpg)
