Tämä artikkeli käsittelee pintakäsittelyainetta. Sanan muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Kuivunutta vihreää maalia.Maalaustaiteessa käytettyjä maaleja.
Maali on yleisnimi monenlaisille pintakäsittelyaineille, joita käytetään muuttamaan esineiden pinnan väriä ja suojaamaan sitä. Maalia käytetään myös maalaustaiteessa. Maali on usein levitettäessä nestemäistä, ja kovettuessaan se muodostaa suojaavan, kiinteän kerroksen. Jauhemaalauksessa maali on jauhemaista.
Nestemäinen maali voidaan levittää siveltimellä, telalla, ruiskulla tai upottamalla. Maalin levittämistä kutsutaan maalaukseksi tai maalaamiseksi. Jauhemaali kiinnittyy pintaan sähkövarauksen avulla. Pintaan kiinnittynyt jauhe sulatetaan uunissa yhtenäiseksi maalikalvoksi.
Sideaine on siveltäessä nestemäinen ja kuivuttuaan kiinteä. Sideaine sitoo maalin yhtenäiseksi kalvoksi, pitää maalin kiinni maalattavassa pinnassa ja suojaa pintaa. Se on tyypillisesti lakkaa tai muovia, esimerkiksi akryyliä, lateksia tai melamiinia. Tyypillisesti maaleja nimitetään sideaineen mukaan.
Liuotin on siveltäessä nestemäinen aine, joka maalin kuivuessa haihtuu. Liuotin tekee maalista juoksevampaa ja helpommin pintaan imeytyvää. Liuotin on yleensä vettä, öljyä, alkoholia, ksyleeniä tai tärpättiä (tavallisesti mineraalitärpättiä). Viimeaikainen maalien kehitys on liittynyt liuotinpäästöjen (VOC) vähentämiseen. Muutoksen seurauksena vesiohenteiset ja UV-kovettuvat maalit ovat yleistyneet.
Väriaineen jauhatus perinteisellä menetelmällä
Väriaine eli pigmentti muodostuu kiinteistä yleensä metalliyhdisteitä sisältävistä hiukkasista, joilla maaliin saadaan haluttu väri. Pigmentti myös suojaa alustaa. Pigmenttejä saadaan perinteisesti muun muassa eri maalajeista (esimerkiksi punamulta on rautaoksidin värjäämää), mutta nykyisin pigmenttejä voidaan valmistaa myös kemiallisesti. Maaleissa tärkein väriaine on valkoinen, joka yleensä on titaanidioksidia. Valkoisella saadaan muutkin värit kirkastumaan. Erilaisilla pigmenteillä voidaan tuottaa muitakin efektejä kuin pelkkä väri. Esimerkiksi metallinhohtomaaleissa on pieniä alumiinihiukkasia, jotka heijastelevat valoa.
Lisäaineet, jotka vaikuttavat maalin ominaisuuksiin ennen maalausta (kuten säilöntäaineet, sakkautumisenestoaineet), maalauksen aikana (kuten hyytelöintiaineet, joilla maali saadaan tiksotrooppiseksi) ja maalauksen jälkeen (kuten ruosteenestoaineet ja homeenestoaineet).
Kalkkimaali valmistetaan sammutetusta kalkista eli kalsiumhydroksidista sekä kalkinkestävistä pigmenteistä. Kalkkimaalilla maalattiin 1800-luvun lopulla kerrostalojen ulkopuoliset kalkkirappauspinnat.[1] Kalsiumhydroksidi on poltettua kalsiumia, kalsiumoksidia, johon on sammutukseksi lisätty vettä. Reaktio on eksoterminen eli lämpöenergiaa vapauttava.
Temperamaalin sideaineena on vernissasta ja munasta tehty emulsio. Kuivuttuaan maali kestää kosteutta. Temperamaalia on käytetty sisäseinärappauspintojen maalaamiseen.[1]
Liimamaali valmistetaan nahka- tai luuliimasta, liitujauhosta ja vedestä. Liimamaalia on käytetty yleensä kattopintoihin, sillä se ei kestä kostealla pyyhkimistä.[1]
Pellavaöljymaali valmistetaan vernissasta eli keitetystä pellavaöljystä, valkoisesta peruspigmentistä ja muista väriä antavista pigmenteistä. 1800-luvulla lyijyvalkoinen oli suosittu, mutta sen käyttö sisämaalauksessa kiellettiin myrkyllisenä vuonna 1920. 1970-luvulla ulkomaalauksessa se korvattiin titaani- ja sinkkivalkoisella. Pellavaöljymaalia käytetään puuosien maalaamiseen.[1]
Alkydiöljymaali valmistetaan synteettisestä alkydihartsista, ja se on pellavaöljymaalia kestävämpää. Suomessa Tikkurila Oyj on valmistanut 1930-luvulta lähtien alkydiöljymaaleja.[1]
Dispersiomaali eli lateksi on muovisideaineeseen perustuva maali, joka tuli Suomessa markkinoille 1950-luvulla. Se korvasi nopeasti aiemmat seinä- ja kattomaalit omatoimimaalaamisessa.[1] Lateksia on käytetty kuivahkojen sisätilojen maalina, kun taas aikaisemmin ulkopintoihin säätä vastaan on maalattu öljymaaleja.
Silikaattimaalin sideaineena on alkalisilikaatti. Se tuli kalkkimaalin kilpailijaksi 1930-luvulla, ja 1960-luvulta lähtien sillä on maalattu etenkin kerrostalojen rappauspintoja.[1]
Sementtimaalin sideaineena on portlandsementti, ja sitä käytetään betonipinnoissa. Kalkkisementtirapatuille pinnoille on kalkkisementtimaali eli KS-maali.[1]
Edellä mainittujen maalityyppien lisäksi maaliteollisuus on kehittänyt paljon erilaisia synteettisiä maaleja, joissa sideaineina on erilaisia hartseja (epoksihartsi) ja muoveja (uretaani, polyuretaani).[1]
Maalien värisävyissä on kuusi kiiltoastetta: täyskiiltävä, kiiltävä, puolikiiltävä, puolihimmeä, himmeä ja täyshimmeä. [2] Kiitoaste voidaan määrittää siten, että kiillotetun lasilevyn heijastamaa valomäärää kuvataan 60 asteen kulmassa 100:lla. Näin ollen täyskiiltävä maali heijastaa siitä runsaat 80%, kiiltävä 61–80%, puolikiiltävä 36–60%, puolihimmeä 11–35%, himmeä 6–10% sekä täyshimmeä 0–5%.[3]
Maalaamisen jälkeen maali kovettuu. Kovettuminen voi johtua siitä, että liuotin haihtuu ja side- sekä väriaine takertuvat toisiinsa, tai se voi olla kemiallisen reaktion tulos. Esimerkiksi perinteiset pellavaöljymaalit kovettuvat, kun niiden öljy hapettuu kiinteäksi yhdisteeksi. Kovettumisen tavan mukaan maalit jaetaan fysikaalisesti kuivuviin tai kemiallisesti kovettuviin maaleihin. Kemiallinen kovettuminen voi tapahtua ilman vaikutuksesta, tai maaliin voidaan lisätä kovetetta, jonka aiheuttaman reaktion seuraksena maali kovettuu. Maaleja, joihin ei tarvitse lisätä kovetetta, kutsutaan yksikomponenttimaaleiksi ja kovetetta tarvitsevia kaksikomponenttimaaleiksi.
Maalitehtaan toimintaa 1860-luvulla Kööpenhaminassa
Vaatteiden värjäystä on harjoitettu tuhansia vuosia ja näissä on käytetty erilaisia väriaineita. Väriaineiden levittäminen seinälle on vaatinut liotinta ja jotakin sideainetta maalin pysymiseksi seinällä. Vanha menetelmä on esimerkiksi kalkkimaalaus. Puuta on voitu värjätä pelkällä värillä, joka on tunkeutunut puuhun, kuten petsi. Sellakka tuli Eurooppaan siirtomaakaupan myötä. Sillä saatiin aikaan kiiltäviä puupintoja ja sitä voitiin sävyttää. Sideaineena on käytetty useita erilaisia liimoja ja myös munan valkuaista, kuten temperamaalauksessa. Temperalla maalattiin myös huoneita. Keskiajalla tuli käyttöön erilaisia hartseja, esimerkiksi vernissa. 1700-luvulla talojen ja huoneiden maalaus yleistyi. Useat väriaineet, esimerkiksi lyijyvalkoinen, elohopea pitoinen sinoperi ja vihreä kupariarsenaatti olivat varsin myrkyllisiä. Maalarit, jotka sekoittivat värit, sairastuivat usein lyijymyrkytykseen. Myös sideaineena perinteisesti käytetty pellavaöljy on vaarallista, koska se voi syttyä itsestään. Vuonna 1790 Englannissa aloitti ensimmäinen maalitehdas. Kirkkaat värit ovat olleet aina arvostettuja ja kalliimpia. Värien haalistumista ei ole voitu estää, joten usein vallitsee mielikuva vanhoista rauhallisista sävyistä, vaikka alkujaan maalatut pinnat ovat olleet voimakkaan värisiä. Titaanivalkoinen tuli käyttöön maaleissa vasta 1940-luvulla. Sitä ennen ei ollut käytössä puhtaan valkoista maalia.[4][5]
Nykyaikaiselle maalituotannolle alku oli Roy Kienlen keksimät alkydihartsit, joilla voitiin korvata kuivuvat öljyt sideaineena. Alkydimaalien tuotanto alkoi vuonna 1933.[6]
Kaila, Panu: Kevät toi maalarin: Perinteinen ulkomaalaus. Helsinki: Rakennusalan kustantajat: Kustantajat Sarmala, 2000 (4. painos 2007). ISBN 951-664-037-0.
