Pershing oli Yhdysvaltain keskimatkan strateginen ohjus, josta oli kehitetty kaksi versiota, MGM-31 Pershing ja MGM-31B Pershing II. Ohjus oli nimetty kenraali John J. Pershingin mukaan. Ohjus kehitettiin korvaamaan Redstone-ohjus. Ohjuksen tarkkuus perustuu tutkaohjaukseen. Ohjusmallista luovuttiin vuoden 1987 INF-sopimuksen ehtojen mukaisesti.

Alkuperäisen Pershing-ohjuksen ensimmäinen koelaukaisu tehtiin vuonna 1960, ja ohjus otettiin käyttöön viimeistään 1963. Sitä alettiin välittömästi sijoittaa Länsi-Saksaan. Ohjuksen W50-ydinkärjen räjähdysvoima oli 400 kilotonnia.^[1]

Vuosian 1969–1970 käyttöönotettu Pershing Ia oli Pershing I, jossa oli nopeampi laukaisuaika ja uudempi elektroniikka, korvasti lähes täysin Pershing I -järjestelmän. Ohjuksen kantama 740 km, tarkkuus 150 metriä, kärjen suurin räjähdysvoima 400 kilotonnia.^[2]

Pershing II laukaistiin ensi kerran koemielessä 1977. Ohjuksessa oli MARV-kärki, eli ohjautuva paluukärki^[1]. Sen tutkaohjaus mahdollisti jopa 50 metrin tarkkuuden.^[3]

• Korkeus 10,6 metriä^[1]
• kaksi rakettivaihetta, kiinteä polttoaine^[1]
• Kantomatka 1 770 kilometriä^[1]
• Taistelukärki W85-lämpöydinkärki, räjähdysteho 5–50 kilotonnia^[1]
• Inertiaohjaus ja loppuvaiheessa aktiivinen tutkaohjaus
• Valmistaja Martin Marietta Corporation, Orlando, Florida, USA

Naton sotilaskomento päätti 12. joulukuuta 1979 sijoittaa Länsi-Eurooppaan 108 Pershing II ohjusta ja 464 risteilyohjusta^[4] seuraaviin Nato-maihin:

• Englantiin 160 risteilyohjusta.^[4]
• Italiaan 112 risteilyohjusta, jotka sijoitettiin Sisiliaan^[4].
• Länsi-Saksaan 96 risteilyohjusta ja 108 Pershing ohjusta^[4]. Pershing II -ohjusta oli määrä korvata Pershing 1a -ohjukset^[4].
• Belgiaan 48 risteilyohjusta
• Alankomaihin 8 risteilyohjusta^[4]

• FAS Pershing 1
• FAS Pershing 2