Suomalaisen kansanrunouden juuret ulottuvat pitkälle esihistoriaan. Otaksutaan, että kalevalamitta, joka on yhteinen suomalaiselle, karjalaiselle ja virolaiselle kansanrunoudelle, on peräisin kantasuomalaiselta ajalta, joka ajoittuu varhaiselle rautakaudelle.
1800-luvulla alkaneilta kansanrunojen keräysmatkoilta on koottu maailman suurin kansanrunousarkisto, jonka kortistoissa on noin 2,2 miljoonaa korttia.[1] Keräysmatkoja rahoitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS, jonka varojen turvin esimerkiksi Elias Lönnrot teki kymmenen perinteen keräysmatkaa. Hän kokosi omista ja muiden löytämistä runoista Kalevalan ja Kantelettaren ja toimitti satu- ja arvoituskokoelmia.[2] SKS:n Suomen kansan vanhat runot -sarjan 33 kirjaa julkaistiin vuosina 1908–1948.[3]
Jo varhaisina aikoina itämerensuomalaiseen runouteen näyttää tulleen vaikutteita toisaalta balttilaiselta ja slaavilaiselta ja toisaalta germaaniselta ja skandinaaviselta taholta. Kertovien ainesten ohella kansanrunouteen kuului mahdollisesti jo rautakaudella lyyrillistä runoutta sekä sananlasku- ja loitsurunoutta.
Matti Kuusen 1950-luvulla kehittämän tyylikausiteorian mukaan kulttuuriheeroksia ja maailman syntyä kuvaava myyttinen eeposrunous on varhaisempaa kuin niin sanottu sankarirunous, jota edustavat varsinkin Sammon ryöstö -runo, saarelaisepiikka ja samaaniepiikka. Sotaisa sankarirunous on Kuusen mukaan syntynyt keskisen ja myöhäisen rautakauden kuluessa. Sankarirunouden alkuperä on eri tutkimuksissa yhdistetty Länsi-Suomeen tai Laatokan Karjalaan.
Ensimmäiset kirjalliset tiedot suomalaisesta kansanrunoudesta ovat Mikael Agricolan Psalttarin käännöksen esipuheessa vuodelta 1551 ja Jacobus Finnon virsikirjassa 1580-luvulta. Piispa Petrus Bång julkaisi ensimmäisen näytteen, karhurunon, vuonna 1675. Daniel Juslenius käsitteli suomalaista kansanrunoutta väitöskirjassaan Aboa vetus et nova (1700) ja Henrik Gabriel Porthan väitöskirjassa Dissertatio de poësi Fennica (1766–1778). Porthanin oppilaita olivat Kristfrid Ganander ja Kristian Erik Lencqvist, jotka myös keräsivät ja tutkivat kansanrunoutta.
1800-luvun alussa kansanrunoutta keräsivät Johann Gottfried von Herderin innostamina Anders Johan Sjögren, Kaarle Aksel Gottlund, Abraham Poppius ja Adolf Ivar Arwidsson. Gottlund lausui vuonna 1817 ensimmäisenä ajatuksen runojen kokoamisesta yhtenäiseksi kokoelmaksi, ja ensimmäisen yrityksen siihen teki R. von Becker kirjoituksessaan Väinämöisestä Turun Wiikko-Sanomissa vuonna 1820.
Zacharias Topelius julkaisi vuosina 1822–1831 viisi vihkoa Suomen kansan vanhoja runoja. Topeliuksen ja von Beckerin työn jatkajana Elias Lönnrot julkaisi keräämänsä runot ensin nimellä Kanteletar (1829–1831) ja sitten laajemmassa kokoelmassa Kalevala (1835, 1849).
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||