Kirjallisuutta
- Oinonen, Teemu: Erkki Salomaa − edelläkävijä. Tammi 1988, Helsinki. ISBN 951-30-9077-9.
| ||||||||||||||
Erkki Salomaa (16. lokakuuta 1917 Jyväskylä – 11. marraskuuta 1971 Helsinki) oli suomalainen poliitikko, tutkija ja ammattiyhdistysmies. Hän toimi Suomen kommunistisen puolueen varapuheenjohtajana 1966–1971 ja Rakennustyöläisten liiton puheenjohtajana 1966–1970. Hän kirjoitti useita kirjoja Suomen työväenliikkeen ja ammattiyhdistystoiminnan historiasta.
Jyväskylässä "syntymässä käynyt" Salomaa muutti jo varhain Tampereelle, jossa hän asui − lyhyttä Kajaanissa vietettyä ajanjaksoa lukuun ottamatta − koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Erkki Salomaan äiti oli yksinhuoltaja, Haapamäen rautatieaseman asemaravintolan työntekijä Selma Augusta Salomaa s. Stolt (n. 1895 – 1969). Erkki Salomaan isä, sekatyömies ja torpan poika Heikki Salo kuoli punakaartissa hieman ennen Tampereen valtausta 1918 ja äiti kasvatti pojan. Hän liittyi Tampereen sosialidemokraattiseen nuorisoseuraan 17-vuotiaana ja Suomen kommunistiseen puolueeseen (SKP) 1936. Vuonna 1940 Salomaa oli Moskovan rauhan jälkeen perustamassa Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran Tampereen osastoa ja aktiivinen niin sanotussa työläisrintamamiesliikkeessä, joka luotiin Suomen Aseveljien Liiton vasemmistolaiseksi kilpailijaksi. Epäilyttävät aktiviteetit veivät talvisotaan osallistuneen veteraanin jatkosodan alettua vankileirille.
Jo 1930-luvun puolivälissä Salomaa nousi luottamustehtäviin Tampereen rakennustyöläisten keskuudessa. Vapauduttuaan vankilasta hän päätyi Rakennustyöläisten liiton leipiin valistussihteeriksi. Ura eteni tämän jälkeen ammattiyhdistysliikkeen kansainvälisiin tehtäviin, joissa mies viihtyi vuoteen 1960. Vuonna 1966 Salomaa valittiin kommunistijohtoisen Rakennustyöläisten liiton puheenjohtajaksi Aarne Saarisen siirryttyä SKP:n puheenjohtajaksi. Salomaa nimitettiin myös jäseneksi komiteaan, joka valmisteli esityksen uudeksi työsopimuslaiksi. Eduskunnan 1970 hyväksymä laki perustui monissa kohdin – muun muassa työehtosopimusten yleissitovuuden osalta – Salomaan eriävään mielipiteeseen eikä komitean viralliseen ehdotukseen. Salomaa siirtyi Rakennusliiton johdosta 1970 työvoimaministeriön apulaisosastopäälliköksi.[1]
Salomaa joutui konfliktiin SKP:n johdon kanssa jo vuoden 1949 lakkoliikkeen aikana ehdotettuaan yhdessä Arvo Hautalan kanssa uuden kommunistisen ammatillisen keskusjärjestön perustamista. Salomaan epäortodoksiset aatteelliset linjauksetkaan eivät parantaneet miehen mainetta SKP:n marxilais-leniniläistä puhdasoppisuutta vaalineiden mielissä. Vuonna 1956 kansainvälisessä kommunistisessa liikkeessä tapahtuneiden muutosten seurauksena Salomaasta tuli puolueensa johtavia stalinismin vastustajia. Hän ei pelännyt olemassaolevan sosialismin arvostelua ääneen.[2] Elokuussa 1968 Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs Andrei Kovalev esitti SKP:n puheenjohtajalle Aarne Saariselle paheksuntansa siitä, että Salomaa oli julkisesti sanonut Neuvostoliiton miehittäneen Tšekkoslovakian. Vastauksessaan Kovaleville Saarinen ilmoitti yhtyvänsä täysin Salomaan kantaan. [3]
Vuonna 1960 Salomaa vaihtoi ay-uran sivistystehtäviin tultuaan valituksi Sirola-opiston rehtoriksi. Hän luki itsensä maisteriksi Yhteiskunnallisesta korkeakoulusta 1953 ja oli tästä syystä kieltäytynyt, tapojen vastaisesti, jopa arvostetusta mahdollisuudesta opiskella Neuvostoliitossa. Hallintotehtävien ohella Salomaa luennoi Sirolassa ahkerasti ja harjoitti tutkimustyötä. Salomaan kirjallinen tuotanto oli laajaa. Hän aloitti ammattiyhdistysaiheisilla opuksilla siirtyen Sirola-vuosina myös suomalaisen työväenliikkeen historian pariin. Viimeiseksi teokseksi jäi Ammattiyhdistysliike tänään (1971).
Salomaan loppu tuli yllättäen. Tunnettu poliitikko löydettiin hirttäytyneenä siirtolapuutarhamökistään Helsingin Marjaniemessä 11. marraskuuta 1971. Kasaantuneet paineet kävivät ylivoimaisiksi ja aiemmin alkoholiin hyvin pidättyvästi suhtautunut Salomaa tarttui pulloon yhä useammin, kärsi unettomuudesta sekä käytti psyykenlääkkeitä.[2] Salomaan rooli SKP:n 1960-luvun uudistajien näkyvänä ja sanavalmiina keulahahmona ei ollut helppo. Puolueoppositio piti Salomaata yhtenä SKP:n pahimmista luopioista ja suhtautui tähän kuin luokkaviholliseen. SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen luonnehti Salomaata SKP:n kahtiajakautumisen näkyvimmäksi uhriksi.
| ||||||||||||||
