| Iranin panttivankikriisi | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Iranin vallankumousta | |||||||||
 Iranilaiset opiskelijat valtaamassa Yhdysvaltain Iranin suurlähetystöä Teheranissa 4. marraskuuta 1979.
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
|
| ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
kaksi pelastuslentokonetta vaurioitui hiekkamyrskyssä |
|||||||||
Iranin panttivankikriisi oli tapahtumasarja, joka alkoi, kun paikalliset islamilaiset opiskelijat valtasivat 4. marraskuuta 1979 Yhdysvaltain Iranin suurlähetystön Teheranissa.
Tammikuussa 1979 Iranin šaahi Mohammed Reza Pahlavi oli poistunut kuohuvasta Iranista, jossa uskonnolliset radikaalit pyrkivät saamaan maahan islamilaisen hallinnon. Samaan aikaan tuhannet iranilaiset osoittivat mieltään šaahia ja Yhdysvaltoja vastaan. Marraskuun alussa mielenosoitukset Yhdysvaltojen lähetystön edessä kävivät yhä suuremmiksi.
Panttivankikriisi alkoi, kun noin 200 mielenosoittajaa otti panttivangeikseen lähetystön 52 työntekijää, jotka vapautettiin vasta 444 päivää myöhemmin alkuvuonna 1981. Kaappaajat vaativat Yhdysvaltoja luovuttamaan Iranin entisen johtajan, šaahi Mohammad Reza Pahlavin, joka oli saamassa sairaalahoitoa New Yorkissa. Iranista oli samana vuonna tullut islamilainen tasavalta, kun hengellinen johtaja ajatollah Ruhollah Khomeini oli voittanut kansanäänestyksen valtiomuodosta.
Vuoden 1979 marraskuun 4. aamuna tuhannet kiihkoilevat iranilaiset mielenosoittajat olivat kerääntyneet Yhdysvaltain suurlähetystön eteen ja vaatineet kuolemaa Iranin entiselle šaahille Mohammed Reza Pahlavilla sekä Yhdysvalloille.
Suurlähetystössä työskentelevä kolmanneksi ylin virkamies Moorhead C. Kennedy katseli kiihkomielisiä mielensoittajia, jotka vaativat Yhdysvaltoja luovuttamaan šaahin ja tämän omaisuuden takaisin Iraniin Yhdysvalloista. Moorhead C. Kennedy tiesi, että suurlähetystöä olisi vaikeaa puolustaa, mikäli väkijoukko tunkeutuisi suurlähetystöalueelle, jota vartioi vain 13 Yhdysvaltain merijalkaväen sotilasta, joille oli annettu käsky olla ampumatta ketään, joka tunkeutuisi suurlähetystön sisälle. Tunkeutujat tulisi häätää pois vain ulkopuolisten apuvoimien avulla.
Yhdysvaltain suurlähetystön asiainhoitajana toimi tuolloin Bruce Laingen, joka oli sillä hetkellä vastuussa suurlähetystöstä, sillä Iran oli estänyt varsinaisen uuden nimitetyn suurlähettilään tulon maahan.
Kello oli noin yhdeksän, kun Laingen oli matkalla autossa Iranin ulkoministeriöön, joka sijaitsee noin 1,5 kilometriä suurlähetystöstä, mielenosoituksen aikana saadakseen takeet suurlähetystön turvallisuudesta. Laingen tiesi kuitenkin sen, ettei Iranin poliisi tekisi asialle mitään mikäli mahdollinen hyökkäys suurlähetystön sisälle tapahtuisi.
Kello 10.15 Moorhead C. Kennedyn toimistoon ryntäsi vartiosotilas ilmoittamaan, että kaikkien olisi parasta poistua suurlähetystön kadunpuolisista rakennuksista, koska mielenosoittajat olivat juuri tunkeutuneet kolme metriä korkean aidan sekä portin yli ja olivat tunkeutumassa suurlähetystön alueelle ja pyrkisivät todennäköisesti suurlähetystörakennuksen sisälle.
Suunnitelmaa evakuoinnista ei ollut tiedossa, vaikka asiainhoitaja Laingen oli jo aiemmin varoittanut Yhdysvaltain ulkoministeriötä edellisistä mielenosoituksesta suurlähetystön edustalla, mikäli mielensoittajat tunkeutuisivat joskus lähetystöalueen sisälle.
Mielenosoittajat juoksivat lähetystön rappuja kohti pääovea, jota vartioi kaksi merijalkaväen sotilasta aseistettuna.
Suurlähetystörakennuksen toisessa kerroksessa kymmenkunta suurlähetystön henkilökunnan jäsentä olivat lähetystön turvaholvissa tuhoamassa salaiseksi luokiteltuja asiakirjoja, rikkomassa kaikki elektroniset laitteet palasiksi sekä silppusivat salaisia koodikirjoja, jotta ne eivät joutuisi mielenosoittajien käsiin.
Samaan aikaan yksi suurlähetystön työntekijöistä, John W. Limbert, yritti samassa kerroksessa ottaa radio- ja puhelinyhteyden Yhdysvaltain ulkoministeriöön sekä Iranin hallituksen edustajiin. Limbert sai ilmoitettua tiedon Washingtoniin hyökkäyksestä ja yritti sen jälkeen ottaa yhteyttä Iranin pääministeriin, Mehdi Bazarganille, joka ei ollut halukas puuttumaan asiaan, koska hänen mukaan päätösvalta asiassa oli vain ajatollah Khomeinilla. Puhelu katkesi siihen paikkaan.
Iltapäivään mennessä mielensoittajat olivat vallanneet koko suurlähetystökompleksin ja ottaneet suurimman osan lähetystön työntekijöistä panttivangeiksi.
Yhdysvaltain presidentin Jimmy Carterin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski soitti kello 4.30 Carterille, joka oli juuri silloin nukkumassa presidentin vapaa-ajan asunnolla Camp Davidissä. Brzezinski ilmoitti, että Yhdysvaltain Teheranin suurlähetystöön oli tunkeuduttu ja sen henkilökunta oli otettu panttivangeiksi. Brzezinski painotti, ettei asiaan voisi mitenkään puuttua sotilaallisesti, sillä kaappareiden tavoitteet tunkeutumiselle ja vaatimukset olivat vielä hämärän peitossa.
Tätä painotti myös ulkoministeri Cyrus Vance, joka oli liittynyt linjalle ja kertoi, että kaapparit vaativat todennäköisesti entisen šaahin luovuttamista Iraniin, jotta panttivangit voitaisiin vapauttaa. Siihen Carter ei suostunut, vaikka Brzezinski oli aluksi asialle myönteinen.
4. marraskuuta kello 10.30 asiainhoitaja Bruce Laingen oli ollut kahden tunnin odottelun jälkeen Iranin ulkoministeriössä ja päättänyt nyt palata takaisin suurlähetystöön kuultuaan radiopuhelimen kautta viestin, että suurlähetystöalueelle oli tunkeuduttu. Laingen oli matkalla autolle, kun hän sai viestin, ettei palaaminen suurlähetystön alueelle olisi turvallisuussyistä järkevää, joten hän päätti palata takaisin ulkoministeriöön selvittämään asiaa.
Vasta iltapäivällä Laingen tapasi Iranin ulkoministerin, Ibrahim Yazdin, joka vain totesi, ettei ulkoministeriö voi asialle mitään. Vaikka Laingen jo tiesi, ettei Yazdi pystyisi asialle mitään, sillä hänkin oli vain ainoastaan ajatollah Khomeinin käskyjen vallassa, yritti Laingen kuitenkin taivutella Yazdia puolelleen tunkeutujia vastaan.
6. marraskuuta Iranin pääministeri Mehdi Bazargan päätti puuttua asiaan. Hän oli määrännyt Iranin poliisin menemään suurlähetystöalueelle poistamaan sinne tunkeutuneet mielenosoittajat.
Bazargan, joka itse oli demokratian ja ihmisoikeuksien puolestapuhuja, tiesi hyvin, että suurlähetystöön tunkeutuneet opiskelijat eivät kuitenkaan reagoisi mitenkään poliisin kehotuksiin poistua alueelta. Bazarganilla ei ollut pääministerinä minkäänlaista valtaa vaikuttaa asiaan, sillä todellinen käsky tulisi vain suoraan ajatollah Khomeinilta, joka asettui lopulta tukemaan mielenosoittajia.
William Quarles, 23-vuotias Yhdysvaltain merijalkaväen vartija, oli ollut kaksi viikkoa panttivankina. Tänä aikana hän oli saanut poikkeuksellisen hyvää kohtelua, sillä Quarles oli afroamerikkalainen, jota iranilaiset pitivät sorrettuna kansanosana. He uskoivat näin ollen, että lähetystön muut valkoiset henkilökunnan jäsenet olivat alistaneet häntä. Näin ollen heidän sympatiansa Quarlesia kohtaan oli eri kuin muiden panttivankien kohdalla.
Pian Quarles ja 12 muuta afroamerikkalaista ja loput naispanttivangit vapautettiin, koska näin haluttiin ilmeisesti korostaa naisten erityisasemaa islaminuskossa sekä saamaan Yhdysvaltain afroamerikkalaisen väestön sympatiat kaappareiden puolelle. Nyt panttivankeja olisi vain 52 jäljellä.
Panttivankikriisiä oli jatkunut jo puoli vuotta, eikä šaahia ollut luovutettu takaisin Iraniin.
Maaliskuun 22. päivänä vuonna 1980 Camp Davidissa presidentti Carter oli tavannut lähimpiä neuvonantajia, joiden joukossa olivat ulkoministeri Vance, turvallisuuspoliittinen asiantuntija Brzezinski sekä kenraali David Jones. Jones esitteli sotilaallisen suunnitelman panttivankien vapauttamiseksi.
Jonesin suunnitelman mukaan C-130 Hercules -kuljetuskoneet nousisivat ilmaan Masirahin sotilaskentältä Omanin etelärannikolta ja lentäisivät Persianlahden yli Iranin ilmatilaan ja laskeutuisivat keskelle hiekka-aavikkoa.
Koneessa olisi Delta Forcen erikoisjoukkue. Samaan aikaan kahdeksan Intian valtamerellä olevalta USS Nimitz -nimiseltä lentotukialukselta tullutta helikopteria täyttäisi samalla laskeutumispaikalla polttoainetankkinsa ja suuntaisi Delta Forcen joukot mukanaan kohti Teherania. Kopterit oli maalattu Iranin ilmavoimien väreihin, jotta niitä ei voitaisi ampua alas.
Seuraavana yönä erikoisjoukot kuljetettaisiin suurlähetystön alueelle Iranissa toimivien CIA:n agenttien järjestämillä kuorma-autoilla ja samalla helikopterit laskeutuisivat lähetystön lähellä olevalle jalkapallostadionille, jonne vapautetut panttivangit tuotaisiin. Sieltä kopterit lentäisivät hylätylle Manzariyehin lentokentälle Teheranin ulkopuolelle, jossa muut Delta Force -joukot odottaisivat. Sieltä C-130 Hercules -koneet veisivät panttivangit vapauteen.
Carter tuki Jonesin suunnitelmaa ja käski kenraaleiden jatkaa suunnitelmia operaation toteuttamiseksi. Carter itse tiesi suunnitelman riskit ja näin ollen hän halusi suunnitelmalle lisää aikaa. Samalla hän halusi jatkaa neuvotteluita iranilaisten kanssa.
Neuvottelut iranilaisten kanssa kariutuivat vuoden 1980 huhtikuun alussa. Carter antoi määräyksen aloittaa kenraali Jonesin suunnitelmat sotilaallisesta väliintulosta.
24. huhtikuuta Jones ilmoitti, että kaikki olisivat valmiita pelastusoperaatioon ja Hercules-kone sekä kopterit olivat parasta aikaa matkalla toteuttamaan pelastussuunnitelmaa. Tunnin päästä Carter sai kenraali Jonesilta viestin, että helikopterit ovat törmänneet Hercules-koneeseen ja molemmat olivat tuhoutuneet. Kahdeksan Delta Forcen kommandoa oli saanut surmansa törmäyksessä lähellä Tabasia olleella salaisella lentokentällä ja joukot jäivät iranilaisten vangiksi. Syyksi onnettomuuteen ilmoitettiin hiekkamyrsky.
Jälkipyykissä operaatiota vastustanut ulkoministeri Cyrus Vance erosi.[1]
Carter tiesi heti, että kyseinen tappio tulisi vaikuttamaan paljonkin hänen uudelleenvalintaansa presidentiksi tulevissa vaaleissa.
Ratkaisu näytti jo löytyvän heinäkuussa 1980, kun šaahi Mohammed Reza Pahlavi kuoli kairolaisessa sairaalassa, mutta kiihkomielisiin kaappaajiin vaikuttivat uudet tapahtumat. Kesäkuussa paljastui Iranin armeijassa vallankaappaushanke, joka kiihdytti ääri-islamilaisten otteita maltillisia kohtaan. Panttivankikriisin ratkaisu lykkääntyi kerta toisensa jälkeen. Ulkomailla tulkittiin yhdysvaltalaisten panttivankien joutuneen pelinappulaksi Iranin sisäisessä valtataistelussa.[2]
Yhdysvalloissa kommandoiskun epäonnistuminen vaikutti presidentti Carterin kannatukseen siten, että hän ei tullut valituksi toiselle virkakaudelle, joten uudeksi presidentiksi valittiin republikaaniehdokas Ronald Reagan.[3] Carter toisaalta keskittyi panttivankikriisiin ja laiminlöi samalla vaalikampanjaansa. Hän kuitenkin epäonnistui laajan kansainvälisen painostuksen aikaansaamisessa.[4]
Iranissa Yhdysvaltain uuden presidentin valinta herätti pelkoja taas siitä, että tämä oli hyvin avoimesti tuominnut iranilaisten toiminnan panttivankikriisin aikana ja tulisi mahdollisesti julistamaan sodan Irania vastaan mikäli se ei suostuisi panttivankien vapauttamiseen. Iran tulisi häviämään sodan, sillä maan talous ei olisi kestänyt massiivisia sotaponnisteluita, koska maa oli öljyboikotissa. Iran suostui vapauttamaan loput panttivangit vastineeksi sille, että Yhdysvallat vapauttaisi samalla amerikkalaisiin pankkeihin talletetut Iranin entisen šaahin varat, jotka olivat jäädytetty panttivankikriisin aikana.
Iranilaiset eivät kuitenkaan halunneet vapauttaa panttivankeja Carterin virkakautena, koska se olisi ollut propagandavoitto Carterille.
Joten vain 20 minuuttia sen jälkeen, kun 20. tammikuuta 1981 uusi presidentti Ronald Reagan astui virkaansa, ilmoitettiin Iranista, että loput panttivangeista olivat vapaat lähtemään maasta.[3]
Panttivangit lennätettiin aluksi Algeriaan, joka oli toiminut välittäjänä Iranin ja Yhdysvaltain neuvotteluissa, josta heidät vietiin Länsi-Saksaan olevaan Rhein-Mainin lentotukikohtaan, jossa entinen presidentti Carter oli heitä vastassa. Lääkärin tarkastuksen jälkeen panttivangit matkustivat takaisin Yhdysvaltoihin 444 panttivankipäivän jälkeen.
Vapautus on luonut monia salaliittoteorioita. On esitetty väitteitä, että Reaganin tulevan hallinnon virkamiehet olisivat sopineet Iranin kanssa panttivankien vapautuksen viivästyttämisestä, jotta tilanteesta olisi presidentinvaaleissa apua. Myös panttivankien ostamisesta vapaaksi on esitetty väitteitä.lähde? On myös mahdollista, että Reagan ja Carter pelasivat yhteispeliä vaalien jälkeen niin, että kaappaus saataisiin päättymään ennen Reaganin kauden alkamista. Kaapparit saattoivat ajatella, että Reagan olisi hankalampi neuvottelukumppani.[4]
Otettu panttivangiksi 4. marraskuuta 1979 ja vapautettu 19.-20. marraskuuta 1979 ajatollah Khomeinin käskystä:
Otettu panttivangiksi 4. marraskuuta 1979 ja vapautettu 11. heinäkuuta 1980
Otettu panttivangiksi 4. marraskuuta 1979 ja vapautettu 20. tammikuuta 1981. Panttivankeina yhteensä 444 päivää.
Kanadan lähetystöön paenneet kuusi diplomaattia pääsivät pakenemaan Iranista 27. tammikuuta vuonna 1980 väärillä Kanadan passeilla Teheranin Mehrabadin kansainvälisen lentoaseman kautta Swissairin lennolla Zürichiin ja sieltä edelleen Länsi-Saksan kautta Yhdysvaltoihin.
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Iranin panttivankikriisi Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
