Tausta
Rafael Erichin vanhemmat olivat rehtori Teodor Valdemar Erich ja Berta Fredrika Mannelin.[2] Erichin veli oli lakimies ja poliitikko Mikko Erich, jonka näyttävä loikkaaminen kokoomuksesta sosiaalidemokraatteihin 1920-luvulla muodostui Rafaelille poliittiseksi rasitteeksi. Suvussa oli lisäksi ollut juutalainen esi-isä, minkä vuoksi äärioikeisto 1930-luvulla pilkkasi toisinaan molempia veljeksiä "juutalaisiksi".
Vuonna 1905 Erich avioitui Hellin Onerva Hedbergin (1880–1960) kanssa.[3]
Koulutus ja akateeminen ura
Erich kirjoitti ylioppilaaksi Jyväskylän lyseosta vuonna 1898. Hän opiskeli Keisarillisessa Aleksanteri-Yliopistossa, jossa hän suoritti filosofian kandidaatin ja maisterin tutkinnot vuonna 1900, oikeustutkinnon vuonna 1903, molempien oikeuksien kandidaatin vuonna 1904 sekä lisensaatin tutkinnon vuonna 1907. Hän väitteli tohtoriksi vuonna 1907 väitöskirjallaan Über Allianzen und Allizverhältnisse nach heutigen Völkerrecht. Lisäksi hän sai varatuomarin arvon vuonna 1909.[3]
Erich toimi Aleksanteri-Yliopiston ja Suomen itsenäistyttyä Helsingin yliopiston valtio-oikeuden ja kansainvälisen oikeuden professorina – vuodesta 1921 alkaen pelkästään kansainvälisen oikeuden professorina – ensin virkaa tekevänä vuosina 1907–1910 ja sitten vakinaisena vuosina 1910–1928. Vuonna 1917 hän erosi virasta väliaikaisesti helmikuusta heinäkuun loppuun, ja hän oli poliittisten ja diplomaattisten tehtäviensä johdosta poissa yliopiston tehtävistä vuosina 1915–1918 ja osittain tai kokonaan virkavapaalla vuosina 1921–1928. Lisäksi Erich toimi Yhteiskunnallisen korkeakoulun hallintoneuvoston jäsenenä vuosina 1919–1926[4]. Hän sai Suomen Tiedeakatemian jäsenyyden vuonna 1921 ja Uppsalan yliopiston kunniantohtorin arvon vuonna 1932.[3][5]
Erich kuului valtiosääntöoikeuden suomalaisiin auktoriteetteihin Robert Hermanssonin ja R. A. Wreden rinnalla[3], ja hän on pidetty koko 1900-luvun näkyvimpänä kansainvälisen oikeuden suomalaisena edustajana[6]. Erichin oikeustieteellinen tutkimus ei lähtenyt liikkeelle lakipositivistisesti pelkästään oikeusjärjestelmän sisäisestä säännöstöstä vaan ympäröivää yhteiskuntaa koskevista tosiasioista. Tämä on johtanut vaikutelmaan siitä, että hänen juridiset tulkintansa vaihtelivat poliittisten suhdanteiden mukana.[3] Erichin on katsottu olleen ensimmäinen suomalainen valtiosääntöoikeuden tutkija, jolla oli laajat tiedot alan kansainvälisestä keskustelusta. Hän esimerkiksi omaksui saksalaisen Georg Jellinekin peruskäsitykset, vaikkakin torjui tämän näkemyksen siitä, että suomalaiset olisivat oikeudellisesti hyväksyneet venäläistämistoimenpiteet, koska eivät olleet asettuneet tehokkaaseen vastarintaan.[3][7] Väitöskirjassaan Erich katsoi, että Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän välinen suhde oli omalaatuinen eikä siihen voitu soveltaa mitään olemassa olevia juridisia käsitteitä tai konstruktioita, hyläten sekä Leo Mechelinin ajatuksen reaaliunionista että Hermanssonin ajatuksen yhdistetystä valtiosta. Erichin teos Suomen valtio-oikeus I–II (1925) oli ensimmäinen itsenäisen Suomen valtiosääntöoikeutta laajasti käsittelevä monografia.[8] Hänen muihin merkittäviin teoksiinsa kuuluvat alan syvällistä tuntemusta osoittava vertaileva tutkimus Valtiosääntöjen säätäminen ja muuttaminen I–II (1909) ja korkealle eurooppalaiselle tasolle nouseva Das Staatsrecht der Grossfürstentums Finland (1912).[7]
Valtiosääntöoikeuden ja kansainvälisen oikeuden ohella Erich kirjoitti myös Suomen ensimmäisen voimassa olevaa oikeutta koskevan holhousoikeudellisen tutkimuksen Föräldramakt och förmynderskap (1909).[9]
Poliittinen ura
Erich kuului ensin nuorsuomalaisiin ja sitten kokoomukseen, vaikka ei kuitenkaan ollut leimallisesti puoluepolitiikko. Hänet valittiin kahdesti kansanedustajaksi, ensin vuoden 1919 eduskuntavaaleissa ja uudestaan vuoden 1922 eduskuntavaaleissa.[3]
Suomen itsenäistymisen aikainen toiminta
Sortokausien aikana Erich oli aluksi perustuslaillinen, katsoen että Suomen eroaminen Venäjästä voisi toteutua vain perustuslakia muuttaen, ja erosi kahdesti viroistaan poliittisista syistä. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä hän kuitenkin turvautua aktivismiin, ja toimi johtavana itsenäisyysaktivistina niin Suomessa kuin ulkomailla vuosina 1915–1918.[3][6] Helmikuun vallankumouksen jälkeen Erich katsoi valtalain kannattajien tapaan, että valta Suomessa ei ollut periytynyt Venäjän väliaikaiselle hallitukselle vaan Suomessa kansalle ja siten eduskunnalle.[3]
Sisällissodan aikana Erich toimi Suomen viralliseksi Berliinin edustajaksi nimetyn Edvard Hjeltin apulaisena. He allekirjoittivat omavaltaisesti Suomen nimissä Saksan kanssa yhteistyösopimuksen, joka oikeutti saksalaisten maahantunkeutumisen ja sitoi Suomen talouden epäedullisella tavalla Saksan tarvikkeidentoimittajaksi. Erich kuului kuningaskuntahankkeen kannattajiin, mutta jäi kiistassa syrjemmälle ja myöhemmin vuonna 1924 väitti vuoden 1918 kuninkaanvaalia ilmeiseksi erehdykseksi ja lainsäännöksen väärinkäytöksi.[3]
Suomen pääministeri
Keväällä 1920 Erichistä tuli Suomen pääministeri porvarilliseen koalitiohallitukseen. Hallitusaikaa leimasivat kysymykset Tarton rauhasta ja Ahvenanmaan irrottautumispyrkimys, joista varsinkin edellinen herätti tyytymättömyyttä Erichiä tukevissa ryhmissä. Erichin asemaa pääministerinä heikensivät myös hallituksen muut voimamiehet, opetusministeri Lauri Ingman ja ulkoministeri Rudolf Holsti. Lopulta hallitus kaatui huhtikuussa 1921 virkamiesten palkkakysymykseen.[3]
Diplomaatti
Erich toimi neuvottelevana ylimääräisenä virkamiehenä ulkoasiainministeriössä ja ylimääräisenä lähettiläänä vuosina 1918–1920 ja 1921–1926. Vuonna 2916 hänet nimitettiin Suomen lähettilääksi Berniin ja pysyväksi edustajaksi Kansainliittoon. Hän uskoi tuolloin Kansainliittoon ja Locarnon sopimuksiin rauhan takaajana ja kannatti Suomen turvaamiseksi "Pohjoisen Locarnon" (Pohjois- ja Itämerenmaiden rauhansopimus- ja välitystuomioistuinjärjestelmän) luomista, mikä ei kuitenkaan toteutunut. Erich siirtyi vuonna 1928 lähettilääksi Tukholmaan ja vuonna 1936 Roomaan. Hän menetti 1930-luvulla uskonsa Kansainliittoon ja siirtyi kannattamaan ensin puolustusliittoa Ruotsin kanssa ja sitten vähä vähältä Saksaan nojaavaa ulkopolitiikkaa. Vuosina 1938–1939 hän oli Haagin pysyvän kansainvälisen tuomioistuimen vakinainen tuomari. Vuonna 1918 Erich sai erikoislähettilään ja täysivaltaisen ministerin arvon.[3]
Viitteet
- ↑ Ellonen, Leena (toim.): Suomen professorit 1640–2007, s. 870–871. Helsinki: Professoriliitto, 2008. ISBN 978-952-99281-1-8.
- ↑ Rafael Erich Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 14.3.2013.
- ↑ a b c d e f g h i j k l Vesa Vares: ”Erich, Rafael”, Suomen kansallisbiografia, osa 2, s. 617–619. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-443-6. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Kangas (toim.) 1998, s. 95.
- ↑ Kangas (toim.) 1998, s. 415.
- ↑ a b Kangas (toim.) 1998, s. 376.
- ↑ a b Jyränki 2003, s. 12.
- ↑ Kangas (toim.) 1998, s. 373.
- ↑ Kangas (toim.) 1998, s. 319.
