Paavo Eemil Virkkunen (vuoteen 1906 Snellman, 27. syyskuuta 1874 Pudasjärvi – 13. heinäkuuta 1959 Pälkäne) oli suomalainen pappi ja poliitikko. Virkkunen toimi kokoomuksen puheenjohtajana vuosina 1932–1934.[1]
Varhainen elämä ja koulutus
Virkkunen valmistui ylioppilaaksi vuonna 1892 Oulun lyseosta, filosofian kandidaatiksi vuonna 1896 ja teologian kandidaatiksi vuonna 1903. Teologian tohtoriksi hän väitteli vuonna 1904. Virkkunen oli samana vuonna syntyneen Ilmari Kiannon ystävä kouluajoista lähtien.[2] Opiskeluaikana Paavo Virkkunen oli aktiivinen toimija keväällä 1899 kotiseudullaan Oulujokivarressa kerättäessä nimiä Helmikuun manifestia protestoineeseen Suureen adressiin.[3]
Uransa alkuvaiheessa Virkkunen toimi uskonnon opettajana useissa helsinkiläisissä kouluissa ja pappisvihkimyksen saatuaan vuonna 1903 myös hetken aikaa ylimääräisenä pappina Muhoksella. Helsingin Suomalaisen Normaalilyseon rehtorina hän toimi 1908–1918.
Ura poliitikkona
Kansanedustajana
Eduskuntaan Virkkunen valittiin ensimmäisen kerran vuoden 1913 vaaleissa Suomalaisen puolueen edustajana Mikkelin läänin vaalipiiristä. Virkkunen istui myös vuonna 1917 valitussa eduskunnassa. Vuodesta 1919 Virkkunen edusti Vaasan läänin eteläistä vaalipiiriä vuoteen 1935 Suomalaista puoluetta seuranneen Kansallisen Kokoomuspuolueen edustajana. Viimeisen kerran Virkkunen valittiin eduskuntaan Uudenmaan läänin vaalipiiristä vuonna 1939 aloittaneeseen sota-ajan yli istuneeseen pitkään parlamenttiin eli aina maaliskuuhun 1945.
Virkkunen jätti keväällä 1919 esityksen uuteen hallitusmuodon, jossa pohdittavana oli tasavallan presidentin suhde kirkkoon. Yhdessä Wilhelmi Malmivaaran kanssa Virkkunen esitti, että presidentin tulisi ”tunnustaa evankelista uskoa”. Malmivaara ja Virkkunen perustelivat esitystä, että ”suurissa pääasioissa presidentin aseman tulee olaa sama kuin kansan enemmistön”. Esitystä ei kuitenkaan hyväksytty.[4]
Virkkunen oli näkyvänä 1920- ja 1930-luvun kokoomuspoliitikkona mukana sen ajan kiihkeissä kiistoissa. Presidentti Ståhlbergin kauden lopulle ja Relanderin presidenttikauden alkuun ajoittui kiista jääkäritaustaisten ja venäläistaustaisten suomalaisupseerien välillä. Jääkäriupseerit vaativat armeijan puhdistamista tsaarin Venäjällä koulutuksensa saaneista. Kiista henkilöityi silloiseen sotaväen päällikköön kenraaliluutnantti Wilkamaan. Paavo Virkkunen asettui kiistassa näkyvästi Wilkaman kannattajaksi. Kiistan lopputuloksena presidentti Relander vapautti Wilkaman sotaväen päällikön tehtävästä vuoden 1925 lopulla.[5] Paavo Virkkunen oli mukana näkyvästi Svinhufvudin saamisessa oikeiston presidenttiehdokkaaksi. Tapahtumat ajoittuivat Lapuan liikkeen kiihkeään vuoteen 1930.[6]
Kokoomuksen puheenjohtaja 1932–1934
Kokoomuksessa Virkkunen toimi puolueen puheenjohtajana vuosina 1932–1934. Hallituksessa Virkkunen oli hetken aikaa opetusministerinä Svinhufvudin II hallituksessa vuosina 1930–1931.[7] Eduskunnan puhemiehenä Virkkunen toimi useaan otteeseen vuosina 1918, 1923, 1926, 1928 ja 1929–1930.[1] Virkkusen jälkeen seuraava kokoomuslainen puhemies oli vasta vuonna 1983 tehtävään valittu Erkki Pystynen.
Paavo Virkkusen puheenjohtajakautena solmittiin vaaliliitto Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) kanssa vuoden 1933 eduskuntavaaleihin, jolloin kokoomuksen vaalitulos romahti 18 kansanedustajapaikkaan oikeuttavaksi. Vaaliliittokumppani IKL sai 14 kansanedustajapaikkaa. Virkkusen jälkeen puheenjohtajaksi tuli IKL:ään kielteisesti suhtautuva Paasikivi.
Teologi
Kirkollisella puolella Virkkunen toimi ensin Ilmajoen kirkkoherrana vuosina 1918–1925 ja sen jälkeen Helsingin eteläisen suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana vuosina 1926–1951. Tässä tehtävässä Virkkunen oli myös ensimmäisen suorana radiolähetyksenä lähetetyn jumalanpalveluksen saarnaaja.
Virkkusen poliittiseen konservatiivisuuteen yhdistyi teologinen vapaamielisyys, miltei radikaalisuus. Hän harrasti ekumeniaa, hyväksyi eronneiden vihkimisen ja kannatti naispappeutta.[8] Tämän vuoksi hän joutui aatteelliseen ristiriitaan hakiessaan Ilmajoen kirkkoherran virkaa; silloinen arkkipiispa Gustaf Johansson vastusti Virkkusen hakua kyseisen virkaan.[9]
Virkkunen kirjoitti eduskuntakautensa jälkeen vaimonsa äidinisän, säätyvaltiopäivien talonpoikassäädyn vahvan miehen Agathon Meurmanin kolmiosaisen elämäkerran; ensimmäisen osan 1935, toisen 1938 ja kolmannen 1957. Paavo Virkkunen oli ahkera kirjoittaja ja pitkäaikainen Uuden Suomen avustaja. Talvisodan aikaan hän oli käytännössä Uuden Suomen pääkirjoitustoimittaja.
Sotien aikana tri Paavo Virkkunen toimi yhteyshenkilönä Ruotsissa perustetun Finlandshjälpenin toiminnan kanssa. Kyseinen yhteistyöorganisaatio toi Suomeen talvisodan aikana useita ambulansseja Ruotsissa keräämillään varoilla. Jatkosodan aikainen osallistuminen kansallissosialistisen Saksan luterilaisen kirkon ns. Luther-Akatemia-toimintaan asetti myöhemmin suomalaisia kirkonmiehiä ml. tri Paavo Virkkusen kriittiseen tarkasteluun.[10]
Virkkunen ei luonut akateemista uraa, mutta hänelle myönnettiin vuonna 1949 professorin arvonimi.[11]
Yksityiselämä
Suku
Paavo Virkkunen kuului tunnettuun Snellman-sukuun.[12] Hänen vanhempansa olivat kirkkoherra Gustaf Adolf Snellman ja Hilma Aurora Forsman, joka oli poliitikko G. Z. Yrjö-Koskisen serkku.[11] Heillä oli kaikkiaan 14 lasta, joista kuusi selvisi aikuisikään; Paavo heistä kuopuksena.
Perhe-elämä
Paavo Virkkunen avioitui vuonna 1904 Agathon Meurmanin tyttärentyttären[13] Katri Thulén kanssa, jonka veljiä olivat muun muassa Antti, Martti ja Eino Tulenheimo. Katri ja Paavo Virkkusen seitsemästä lapsesta tunnetuimpia ovat Steiner-koulut Helsinkiin ja Tampereelle perustanut Kaisu Virkkunen ja Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja Matti Virkkunen.[14] Muita lapsia olivat professori Timo Virkkunen, STK:n johtaja Tapani Virkkunen ja ylilääkäri, professori Mikko Virkkunen. Paavo Virkkusen veljiä olivat muun muassa historioitsija ja poliitikko Artturi Virkkunen sekä professori Walter J. Snellman.[12]
